Moni aikuinen, joilla lasten saaminen sujuu helposti ei joudu pohtimaan tätä kysymystä. Kysymys on enemmänkin milloin, eikä miksi. Sen sijaan lapsettomuudesta kärsivät joutuvat jatkumasti todistelemaan ja perustelemaan haluaan saada oma lapsi.
Monissa kehitysmaissa lapsen hankkiminen varmistaa oman taloudellisen tilanteen, ehkä jopa henkiinjäämisen. Maissa joissa ei ole sosiaaliturvaa, ovat vanhukset riippuvaisia siitä että nuoremmat sukupolvet pitävät heistä huolta. Sen sijaan länsimaissa on lapsen teko taloudellisesti huono “investointi” yksittäiselle perheelle. Lapset ovat kalliita, heille pitää ostaa vaatteita ja leluja, ja kun he vihdoin viimein tulevat aikuisiksi ja rupeavat käymään töissä, muuttavat he omilleen vanhempien luota.
Ihmisille on luonnollista toivoa jonkunlaista kehitystä elämässään, halua mennä eteenpäin. Työelämässä on normaalia tavoitella suurempia haasteita tai isompaa vastuuta, ja parisuhteessakin halutaan asioiden menevän eteenpäin. Ensin seurustellaan, sitten muutetaan yhteen, ja sen jälkeen sitoudutaan toisiinsa henkisesti –ehkä naimisiin menemällä, isolla asuntolainalla tai vaan muuten. Monille parille seuraava luonnollinen askel parisuhteessa on se, että saadaan yhteisiä lapsia. Se on suurin mahdollinen sitoumus mitä kaksi rakastavaa ihmistä voi toisilleen tehdä. Monen mielestä yhteinen lapsi ikäänkuin kruunaa onnellisen avioliiton.
Kun ihmisiltä kysytään mikä heidän elämässään on tärkeintä, suurin osa vastaa “perhe”, työn ja terveyden ohella. Perhe on yhteiskunnan “perusyksikkö”, ja suurin osa ihmisistä haaveilee omasta perheestä. Siltikin lapsettomat joutuvat todistelemaan haluaan perustaa oma perhe. Ettekö te riitä toisillenne?Olen myös sitä mieltä, että haluun saada lapsia liittyy jotain biologista ja alkukantaista, jota emme välttämättä tiedosta arkielämässä. Ihmisillä –niinkuin eläimillä ja kasveillakin – on tarve lisääntyä, muuten lajimme kuolee sukupuuttoon. Moni nainen kokee vauvakuumeen tai lapsen kaipuun jopa fyysisesti, kroppa ikään kuin kaipaa raskautta, suurta vatsaa ja imetystä samalla tavalla kuin nälkäinen kaipaa ruokaa. Miehenikin naureskelee että munasarjani rupeavat läpättämään pienen vauvan nähdessäni. Hoidimme kerran mieheni veljen pientä lasta, joka sai itkukohtauksen. Mieheni –joka oli tavannut lasta enemmän kuin minä – ei saanut rauhoitettua veljenpoikaansa, mutta hän rauhoittui minun sylissä. Mies oli ehdottomasti sitä mieltä että vauva jotenkin “haistoi” minun hyrräävät vauvahormonit ja haluni olla äiti.
Ihmisellä on myöskin alkukantainen tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Pitää huolta ja olla se josta pidetään huolta. Mikä olisikaan suurempaa rakkautta ja suurempaa riippuvuutta kuin oma lapsi? Näitä motiiveja voi tosin tyydyttää muissakin ihmissuhteissa, rakastamme mieheni kanssa toisiamme mielettömästi, ja pidämme toisistamme huolta. Mutta ehkäpä meillä riittää niin paljon ylimääräistä rakkautta, että haluamme kohdistaa sen omaan lapseemme?
Kuten alussa totesin, “normaalisti” lisääntyvien ihmisten halua perustaa perhe ei yleensä kyseenalaisteta –korkeintaan sitä onko oikea hetki hankkia lapsi. Sen sijaan lapsettomuudesta kärsivien motiiveja kyseenalaistetaan ja moititaan jatkuvasti. Heistä voidaan kärjistetysti ajatella että he ovat psyykkisesti epätasapainoisia ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti ja pakonomaisesti jatkaa huonoja geenejään. Ehkä teidän ei ole tarkoitus saada omaa lasta, ettekö te voi hyväksyä omaa kohtaloaan? Ehkä tämä on opetus teille että elämässä ei voi saada kaikkea. Niin, unohtamatta pohdintaa siitä että lasta hoidoilla tekemällä yritetään peittää muita ongelmia parisuhteessa tai muuten elämässä.
Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsettomuudesta kärsivien motiivit perustaa perhe on aivan samat kuin muidenkin ihmisten, olen kyllästynyt siihen että minun tarvitsee selitellä asiaa. Minulla on oikeus haluta oma biologinen lapsi, kenelläkään ei ole oikeutta sanoa että minun pitää nöyrästi hyväksyä mitä elämä on meille antanut. Jos joskus lopulta annan periksi taistelussani, on se minun ja mieheni oma yhteinen päätös.
