Plan Z

En osaa elää päivä kerrallaan, ja ”katsoa mitä tapahtuu”. Olen jonkunsortin turvallisuusfriikki, ja minulle on tärkeää olla Plan B. Ja miellellään Plan C, D, E ja F. Mieheni on taas optimisti, ja on sitä mieltä että Plan B:tä miettiminen on Plan A:n epäonnistumisen mahdollisuuden myöntämistä. Hän ei halua keskustella adoptioista tai muista vaihtoehdoista, koska on varma että ensimmäinen hoitomme onnistuu.

Alkuperäinen Plan A oli siis luomuraskaus, mutta se ei nyt kuitenkaan toiveista huolimatta toteutunut. Miehen erittäin huonon spermanlaadun takia jouduimme hylkäämään myös alkuperäiset Plan B:t ja C:t kokeilla clomeja tai inseminaatiota. Jouduin tekemään uuden strategian, ja se näyttää tältä:

Plan A: julkiset tuoresiirrot ja pakkasalkioiden siirrot. Julkinen ”tarjoaa” 3 ICSI:ä, ja käytämme kiitollisina kaikki vaihtoehdot.

Plan B: yksityisellä sama rumba, jos julkisen tulokset antavat jotain toivoa (esim. kemiallinen raskaus, tai ainakin että alkiot ovat jakautuneet)

Plan C: luovutettu sperma. Mies ei ole vielä sinut tämän vaihtoehdon kanssa, mutta itse haluaisin mielelläni kokeilla sitä ennen adoptiota. Haluan niiiiiiiin paljon kokea raskauden ja synnytyksen.

Plan C: Muut luovutetut ”tavarat”. En tiedä onko munasoluni kunnossa. Jos ei, niin ulkomailla löytyy keinot siihenkin. Esim luovutettuja embryoita saa ostaa ulkomailla, vaikka se täällä Tanskassa (ja Suomessakin) on laitonta. En ole ihan varma tästä vaihtoehdosta, onko se eettisesti oikein, mutta harkitsen sitä.

Plan D: jos biologinen raskaus ei millään onnistu TAI voimat tai motivaatio loppuu kesken A-, B- tai C-prosessin, haluamme adoptoida. En suostu hyväksymään vaihtoehtoa että meistä ei tulisi perhettä.

Olisi kiva kuulla muiden pohdintoja eri vaihtoehdoista, minkälaiset pläänit muilla lapsettomilla on?

 

Onko lapsettomuus tehnyt minusta itsekkäämmän?

Lapsettomuus vaikuttaa epäilemättä kaikkiin sen kanssa kamppaileviin ihmisiin, tavalla tai toisella. Olen itsekin huomannut muutoksia itsessäni, ja en ole kaikista muutoksista kovin ylpeä.

En jaksa olla tarpeeksi tukena kaikille kavereilleni. Minulla on hyvä ystävä, joka toipuu parhaillaan syövästä. Pitäisi laittaa viestiä, soitella ja vaikka mitä, mutta tuntuu että omat ongelmat täyttää koko pään, ja positiivisuutta ei riitä muille annettavaksi. Toivottavasti ystäväni ymmärtävät että keskityn näinä hetkinä omaan napaani, ja antavat sen anteeksi.

En osaa varsinkaan olla tukena raskaana oleville ystävilleni. Tiedän että ystävälläni on kipeä selkä isosta mahasta johtuen, mutta en osaa kommentoida sitä mitenkään. Sanon, että voi kurja, kysyn onko hän jumppaillut selkää, ja vaihdan vaivautuneena puheenaihetta muuhun jumppailuun.

Olen laiska työntekijä. Urani on stand-by tilassa, en viitsi hakea uutta työpaikkaa nyt hoitojen aikana, vaikka nykyinen duuni puuduttaa. Työnantajani ansaitsisi innokkaan ja ahkeran palkallisen hommaani, joka on itse asiassa aika tärkeä firmalle.

Tukeudun mieheeni. Kiukuttelen, huudan, valitan pienistä ja nojaudun mieheeni hysteeristen itkukohtausten tullessa. Mieheni kokee joutuvansa taistelemaan kahden puolesta, yrittää olla iloinen molempien puolesta, ja se on rankkaa hänellekin. Hän pitää minusta kiinni itkukohtausten tullessa, paijaa, sanoo juuri oikeat ja lohduttavat sanat, mutta menee sen jälkeen itkemään ikkunan viereen salaa.

Onko tämä itsekkyyttä? Vai onko tämä selviytymiskeino?

//Haikararanpelätin

ps. löysin netistä hauskan kuvan joka ei varsinaisesti liity lapsettomuuteen, mutta siihen miten mies ja nainen yrittävät selviytyä eräässä toisenlaisessa ”kriisitilanteessa”.

 

Mitä ei kannata sanoa lapsettomalle

Me lapsettomuudesta kärsivät olemme herkkänahkaista porukkaa. Aiheesta käydään paljon kädenvääntöä netin keskustelupalstoilla, ja moni ilmoittaa loukkaantuvansa ystävien hyvällä tarkoitetuista kommenteista. Olen yrittänyt koota listan ”vääristä” kommenteista -osittain itse niitä kokeneena ja osittain muiden kommentteja lukeneena.

1. Ota rennosti.Tiedän yhden pariskunnan joka yritti X vuotta, ja heti kun lopettivat yrityksen, niin heillä tärppäis. Menkää lomalle. Ja niin edelleen… Se nyt ei valitettavasti auta! EHKÄ ainoastaan jos lapsettomuus johtuu siitä että nainen ei stressin takia ovuloi kunnolla, mutta suurinpaan osaan vaivoista ei lomailut auta.

2. Tiedän miltä teistä tuntuu. Et tiedä jos et ole samaa kokenut. Ja jos olisitkin, niin olet todennäköisesti kokenut sen eri tavalla.

3. Olette vielä nuoria. Aijaa!!! Rupeaako mieheni siittiöt uimaan paremmin iän myötä? Ei tätä rumbaaa voi yli kymmentä vuotta jatkaa kuitenkaan, me olemme päättäneet että kokeillaan 3 tai 6 ICSI:ä, ja sen jälkeen jos ei tärppää, luovutetaan. Vaikka olemme nuoria, emme halua emmekä pysty odottamaan kymmentä vuotta että saamme biologisen lapsen.

4. Nauttikaa toisistanne nyt kun vielä voitte. Kyllä nautitaan, ja nautittaisiin vaikka olisinkin raskaana. Matkustelu, biletys ja leffassa käynti ei vaan täytä sitä tyhjää aukkoa sydämessä.

5. Lainaa mun miestä, sillä on kuule tuhtia tavaraa. (????)

6. No, mutta se vauvan tekohan on se kaikista hauskin juttu! Tämä ei ole pahalla tarkoitettu kommentti, enkä siitä edes loukkaannu.  Mutta ei ole yhtään hauskaa pakottaa itsensä harrastamaan seksiä 40 asteen kuumeessa, koska on SE päivä, eikä ole senkään hauskempaa maata lapsettomuusklinikalla ronkittavana.

7. Te stressaatte liikaa. Kiitos syyllistämisestä, tämä EI ole meidän oma syy.

8. Onks teillä varmasti oikea reikä käytössä (????)

9. Lainaa meidän lapsia, ja ette sen jälkeen halua enää omia. Ehhehe. Ei me haluta teidän lapsia vaan omia, ja tiedämme että lapset kiukuttelee ja että lasten kanssa on rankkaa, mutta haluamme silti oman lapsen.

10. Hehe, XX (oma aviomiehensä) on tosi mies kun se osaa tehdä sekä tyttöjä että poikia! Aika loukkaava kommentti, varsinkin miehelleni. (mieheni veljen vaimo)

11. Maailmassa on paljon köyhiä lapsia jotka haluaa kodin. Niin on, mutta se ei ole ajankohtaista nyt.

12. Ootteko ihan varmoja että haluatte siihen hoitorumbaan? Se on kuulemma ihan hirveen rankkaa, ja moni pariskunta on eronnut niiden takia. (?????? myöskin rakkaan mieheni veljen vaimo)

13. Kyllä se vielä tapahtuu, mä tiedän. Sinänsä ihan neutraali kommentti, koska kommentoija haluaa uskoa että miellä vielä tärppää. Mutta ei sitä vaan voi varmasti tietää, valitettavasti.

14. IVF, vau, voi kun jännää. Ajattele, harva saa nähdä lapsensa jo parisoluisena. Onhan hoidot varmasti erikoisia kokemuksia, mutta ei niitä kannata ääneen kadehtia.

15.Niin, Tanskassahan on tutkitusti huonolaatuista spermaa. Og hvad så???

Aika on niin julma, se matelee…

..Juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa.

Äh, vielä ensi viikkoon pitäisi odottaa. Nyt on vasta kp 24/28-30, ja sinä päivänä kun kuukautiset alkaa voin taas yrittää ilmoittautua hoitoon. Toivottavasti tällä kerralla onnistaa. Saimme tietään tammikuussa että ICSI on ainoa vaihtoehto, ja siitä asti olen odottanut että pääsisin alkuun. Viime kuukautiset oli ensimmäinen kerta jolloin sain yrittää ilmoittautua, mutta silloin ei ollut tilaa. Nyt on pakko!!!! Ajatukset pyörii koko ajan hoidoissa.

Piikit, suihkeet, hormonit, just hit me with it already!!!

….

Verorahojen tuhlaustako?

Kuinka moni näki joitain kuukausia sitten maikkarin 45-minuuttia ohjelman lapsettomuudesta? Itse asustelen ulkomailla, mutta näin vastaavan lähetyksen nettitv:stä myöhemmin. Ohjelman sanoma oli: naiset ovat ajattelemattomia ja tyhmiä kun odottavat niin pitkään saadakseen lapsia, ja sitten niitä pitää ruveta kustantamaan yhteiskunnan rahoilla. Samanlaisia roskadokumentteja ja provosoivia uutisia on näkynyt täällä Tanskassakin.

YRITÄN ymmärtää niitä, jotka eivät itse kärsi lapsettomuudesta, ja joiden mielestä yhteiskunnan ei pitäisi tuhlata rahoja hedelmöityshoitoihin.  Yritän ymmärtää pointin että tärkeämpää on hoidattaa syöpäpotilaat ja muut vakavasti sairaat, jos ne kilpailevat kuntien resursseista. Ymmärrän että joku on huolissaan maailman liikakansoituksesta, mutta sen argumentin valossa ei kritisoijakaan saisi hankkia biologisia lapsia. Yritän ymmärtää että joku ei osaa nähdä lapsettomuutta sairautena, vaikka useimmiten lapsettomuuteen löydetäänkin fyysinen syy.

Olen jo ennenkin todennut, että jos ajatellaan pelkästään rahaa, niin hedelmöityshoitojen avulla saadut lapset maksavat itsensä takaisin loppujen lopuksi. Tuo alullepano on loppujen lopuksi aika pieni investointi kouluun, terveydenhuoltoon ja muihin ”lapsikuluihin” liittyen, mutta kyllä niistä useimmista vaan kasvaa loppujen lopuksi veronmaksajia. Eli ongelma on ilmeisesti enemmän moraalinen.

Minusta on hienoa että joku haluaa adoptoida, oli motiivina sitten oman perheen saaminen tai maailman parannus.  Tällä hetkellä se ei ole vaihtoehto meille, mietimme sitä vasta kun kaikki muut vaihtoehdot on käytetty. Ensisijassa haluan oman biologisen lapsen, olla raskaana, jatkaa sukua, mielestäni näitä toiveita ei tarvitse edes perustella, koska lähes kaikki muutkin haaveilevat samasta. En todellakaan ymmärrä niitä jotka moralisoivat ”huonojen geenien” jatkamista hedelmöityshoidoilla. Ja paskat, sanon minä! Me olemme molemmat terveitä ihmisiä, mieheni siittiöt ovat vain hitaanlaisia. Kenellä olisi sitten oikeus geeniensä jatkamiseen? Pitäisikö vaan laittaa munat poikki lihavilta, niillä joilla on kohonnut riski sydän- ja verisuonitauteihin, niillä jotka ovat kärsineet masennuksesta?

Sitten on vielä niitä jotka uskovat että kaikella on tarkoituksensa, ja että Jumala on vissiin tarkoittanut meidät lapsettomiksi. Onko siinä tapauksessa kaikki hedelmöityshoitojen avulla saadut lapset ”tarkoittamattomia”? Olisiko heidän pitänyt olla syntymättä? Jotkut pelkäävät myös että lääkärit leikkivät Jumalaa tekemällä lapsia koeputkessa. Jep jep, saman argumentin varjossa voidaan jättää kaikki kuolemansairaat hoitamatta, kai heidän on sitten tarkoitus kuolla.

Hys hys…

Jonkin aikaa sitten luin artikkelin Jennifer Lopezista, joka esitteli upesti meikattuna ja tällättynä suloisia kaksosiaan. ”Lapset saivat luonnollisesti alkunsa”, sanoo Jennifer, vaikka häntä on bongattu lapsettomuusklinikoilla (ainakin juorulehtien mukaan) useampaan kertaan. Toinen kuuluisa julkkis joka kuulemma on saanut apunsa IVF:stä on Angelina Jolie, joka vastikään synnytti myöskin kaksoset.

Vielä enemmän minua ihmetytti ja raivostutti lukiessani Plazan nettikeskusteluissa nettikaverini kaverin anopista, joka sanoi kuullessaan miniänsä odottavan kaksosia: ”Ei kai ne vaan oo millään hoidoilla saatu aikaan? Että onhan varmasti luonnollisesti tulleet? Kun on se niin noloa ihmisille sanoa, että on hoitoihin joutunut”

Miksi sitä pitäisi hävetä että joutuu käymään hedelmöityshoidoissa? Ymmärrän että hoitojen ollessa käynnissä ei asiaa jaksa kaikille kuuluttaa, mutta en ymmärrä miksi sitä tarvitsisi hävetä lapsen synnyttyä. Itse aion olla avoin, sitten jos, eikun KUN, meille tulee lapsi(a), että saatiin avustusta asiaan. Arvostan myös Satu Taiveahoa, joka on uskaltanut keskustella avoimesti arasta asiasta julkisuudessa. Mielestäni avoimuus on paras lääke ennakkoluuloihin ja ihmisten epäluuloihin! Ymmärrän kyllä että kaikki miehet eivät halua että koko maailma tietää jos heidän vekkulinsa ampuu hutilaukauksia, mutta eihän sitä syytä tarvitse kaikille kailottaa.

Grrrrrr.

 

Mäki haluun!

Netin keskustelupalstaloilla ja lapsettomien mielessä pyörii paljon ajatuksia raskautuvista kavereista.  Varsinkin niistä jolla se käy uskomattoman helposti. Voiko heidän puolestaan olla 100% vilpittömän onnellinen? Miten heidän raskaus/lapsettoman oma kriisi vaikuttaa ystävyyteen?

Itselläni on tällä hetkellä kolmesta parhaasta kaveristani kaksi raskaana. Vielä viime kesänä haaveiltiin kuinka meillä olisi sitten isot mahat samaan aikaan, ja voitaisiin jutella kaikkia vauva- ja raskausjuttuja. Kun ensimmäinen heistä soitti kertoakseen vaivautuneena ”iloiset” uutiset, romahdin täysin (oltiin vielä miehen kanssa junassa ja se oli aika noloa). Pystyin juuri ja juuri pitämään maskin puhelimessa, onnittelemaan koko perhettä, jonka jälkeen rupesin itkemään hysteeriseksi. Ensin tuli se hysteria ja ”kriisi”, pakokauhu ja mieletön kateus. Sen jälkeen tuli suuri suru, ja pelko että saankohan itse ikinä kertoa samanlaisia uutisia. Sen jälkeen huono omatunto siitä että olen huono kaveri, kun en osaa olla iloinen ystäväni puolesta. Myöhemmin olen tajunnut, että en ole surullinen kaverini puolesta, vaan itken omaa tyhjää syliäni. Mutta huono omatunto ei ole hävinnyt kokonaan pois.

Seuraavan raskausuutisen sain reilu kuukausi sitten. Tällä kerralla se oli VÄHÄN helpompaa, mutta sain taas järjettömän itkukohtauksen sen puhelun jälkeen. Onneksi asun ulkomailla ja sain uutiset puhelimitse, muuten olisi ollut vaikea peittää omia tunteita. Vitutusta, kateutta, katkeruutta, surua, ja taas huonoa omaatuntoa, että vaan voi olla iloinen heidän puolesta.

Olenko ollenkaan iloinen heidän puolesta? Kyllä, tietenkin, en millään haluaisi kenellekään läheiselleni tällaisia ongelmia kuin meillä.  Ja tottakai sitä toivoo kaikille ystäville onnea, rakkautta ja menestystä elämässä. Mutta… jos kerran olen onnellinen heidän puolesta, miksi minulle tulee niin paha mieli heidän kertoessaan raskausjuttujaan?

Rahastusta

Meitä lapsettomuudesta kärsiviltä osataan todella nyhtää rahat pois. Tässä epätoivossa on valmist tekemään KAIKKENSA sen pienen käärön saamikseksi, ja moni luova yrittäjä on heti tarjoamassa apuaan.

Ensinnäkin, jos ei halua jonotella julkisen sektorin tutkimuksiin, ja hoitoihin, saa heti kaivaa lompakosta tuhansia euroja. Ja vaikka esikoinen saataisiin aikaan julkisella sektorilla, toiseen yhteiseen lapseen ei yhteiskunnan rahoja ”tuhlata” (vaikka valitetaan siitä että ikäluokat pienenevät, ja vaikka nämä tulevat veronmaksajat maksavat itsensä moninkertaisesti yhteiskunnalle takaisin).

Oma lukunsa on myös vaihtoehtoinen terapia. Vyöhyketerapeutit, akupunktion harjoittajat, luonteistuotekaupat, homeopaatit ja vitamiinien valmistajat saavat myöskin oman osansa lapsettomien budjeteista. Minkään näiden apukeinojen vaikutusta ei ole todettu tieteellisesti, mutta silti olemme valmiita uhraamaan satoja euroja tehokkaaseen vitamiinikuuriin, koska joku kertoi nettipalstalla tulleensa raskaaksi syödessään juuri niitä pillereitä. Tänään ostoskeskuksessa ollessani eksyin johonkin ”itämaiseen” kauppaan, jossa kaupiteltiin ametistikiviä. Yksi kivilajikkeista (kiveä ilmeisesti pidetään tyynyn alla) kuulemma auttaa lapsettomuuteen. Jösses.

Okei, busted. En ole välttynyt tulemasta huijatuksi, mieheni syö parhaillaan vitamiinipillereitä joiden muka pitäisi parantaa sperman laatua, ja olen tilannut englannista asti alan kirjallisuutta. Mutta entäs sitten? Jos se antaa minulle uskoa, niin ei kai vitamiineista voi haittaakaan olla. Akupunktiotakin olen harkinnut vakavasti.

Toisaalta, raahaahan se vain on. Jos sen oman biologisen vauvan voisi jotenkin ”ostaa”, antaisin kaikki rahani, lainaisin pankista lisää ja antaisin vaikka oikean käteni sen saadakseni. Mutta ei tässä auta muu kuin odotella. Odottaa, yrittää, pettyä, yrittää uudelleen, pettyä uudelleen, ja sitten taas odottaa. Mutta niin kauan kuin odotetaan ja yritetään, niin toivoa on!!

Ps. Aiheesta on muuten juttu Hesarissa

Ja mitä tästä voi oppia…

Niin,  mitä tästä kaikesta voi oppia. Lapsettomuudesta. Niinhän sitä sanotaan, mikä ei tapa, niin vahvistaa. Kieltämättä ei ole kovin ”vahva” olo, juuri nyt mutta jotain sitä on ainakin tullut opittua lapsettomuudesta kärsimisen myötä.

1. Ihmiset, jotka oikeasti tarkoittavat vain hyvää, saattavat päästää suustaan mitä ihmeellisempiä ja satuttavampia lausahduksia. En enää loukkaannu omituisista kommenteista niin paljon, vaan yritän aina ajatella, että he tarkoittavat vain hyvää. En voi olettaa, että ihminen joka ei ole kokenut samaa, ymmärtäisi tuntemuksiani.

2. Olen oppinut yhtä sun toista ihmisruumiista ja biologiasta. Ennen en ollut varma, mikä ero munanjohtimilla ja munasarjoilla nyt olikaan, mutta olen nykyään ekspertti alapään rakenteessa 🙂 Lisäksi olen oppinut ihan uuden kielen. Aloittelijoille: ovulaatio, hedelmöitys, siittiö, yhdyntä. Ekspertit tietävät mitä seuraavat tarkoittaa: ICSI, IVF, TESA, Assisted Hatching, endometrioosi, PCO, IUI-H, IUI-D, ja niin edelleen.

3. En ole yksin. Vaikka lähipiirini tuntuu raskautuvan pelkästä miestensä alushousujen pyykkäämisestä, meitä lapsettomuudesta kärsiviä on uskomattoman paljon. Tanskassa jopa 8% syntyvistä lapsista on saanut jonkunlaista avustusta saadakseen alkunsa, ja suomalaisillakin nettikeskustelupalstoilla löytyy uskomattoman paljon vertaistukea.

4. Minulla on maailman ihanin mies, ja olemme joutuneet keskustelemaan niin vaikeista asioista, että se on lähentänyt meitä. Hän on näyttänyt parhaimmat ja hellimmät puolensa lohduttaessaan minua, kun joskus tuntuu että en vaan millään jaksa odottaa, ja itken vaan hysteerisesti.

5. Raskautumisessa ei ole jonokulttuuria. Parit jotka vasta tapailivat toisiaan meidän yrityksen alkuvaiheissa, ilmoittavat iloisista uutisista. No, ehkä ehdin sitten heidän ”kakkoskierrokselle”. Tai edes kolmoskierrokselle.

6. Bad things happen to good people, elämä ei ole aina reilua. Mutta silti voi selvitä.

7. Meistä tulee miehemme kanssa hyviä vanhempia. Olemme ehtineet -miljoonaan kertaan -keskustella lastenkasvatuksesta. Lähinnä tilanteissa joissa lähipiirimme kasvattavat lapsia aivan miten sattuu, niin heitä on helppo arvostella selän takana kahdestaan. Kai meillä katkerilla on edes siihen oikeus! Joo okei, ei oo kauheen kivasti tehty mutta oikeesti: ”Syöt nyt sit koko lautasen tyhjäks, muuten et saa jätskiä… Okei syö puolet… Okei syö 3 perunaa, niin saat jätskiä… Äh, no ei sitten sit et saa jätskiä… (hirveetä huutoa)… okei, jos oot kunnolla loppuillan niin saat sitten jätskin”.

Tervetuloa uuteen blogiini

Ajatus oman blogin kirjoittamisesta on kypsynyt jo jonkin aikaa. Pääni sisällä liikkuu kaikenlaista -ainakin välillä -ja nyt kun lapsettomuushoidot ovat pian alkamassa, niin tarvitsen jonkun foorumin johon voin kirjata ajatuksiani. 

Ihan ensi alkuun voisin vähän esitellä itseäni ja taustaani. Olen 27-vuotias nuori (mielestäni!) nainen, joka on onnellisesti naimisissa tanskalaisen miehen kanssa, ja asun Tanskassa. Haikara on ollut tervetullut marraskuusta 2006 asti, jolloin jätin pillerit pois. Varsinainen yritys alkoi toukokuussa 2007. 9 kuukautta tahkottiin toiveikkaana, mutta kuitenkin tuloksetta, ja varasin ensimmäisen ajan lääkärille. Normaalisti on tapana yrittää kokonainen vuosi, ennen kun kannattaa ruveta lapsettomuustutkimuksiin, mutta minulla oli epäilykseni säännöllisen mutta muuten omituisen kuukautiskiertoni takia (yksityiskohdat ei nyt ole relevantteja). Tutkimuksissa, jotka kestivät yhteensä puoli vuotta, kävi kuitenkin ilmi että olen suht normaali, ainoastaan prolaktiiniarvot olivat hieman koholla.

Sen sijaan mieheni tulokset olivat yllättäen huonot. Saimme tulokset juuri ennen joulua, päivänä jolloin olimme mieheni mummon hautajaisissa, joten tunnelma oli kaikin puolin kurja. Seuraavat kolme näytettä vahvistivat saman asian -miehelläni on erittäin vahvasti alentunut sperman laatu. En enää muista tarkkoja lukumääriä, mutta lääkärin päätelmä oli että uimareita oli vähän, ja ne harvat joita löytyi, olivat enimmäkseen uimataidottomia tai epämuodostuneita. Tämän takia meille suositeltiin hoitomuotona ICSI:ä, eli mikroinseminaatiota. Muita vaihtoehtoja olisi luovutetun sperman käyttö tai adoptio.

Nyt jonotellaan siis ensimmäiseen koeputkihedelmöitykseen, ja toivon että päästään pian vauhtiin. Täällä Tanskassa on julkisella sellainen systeemi, että joka kerta kun alkaa kuukautiset, niin voi YRITTÄÄ ilmoittautua hoitoon, ja he ottavat sitten yrittäjistä ne jotka ovat olleet pisimpään jonossa. Eli periaatteessa joka kuukausi on mahdollisuus tulla otetuksi sisälle.  Systeemi ei ole optimaalinen, varsinkin kun kärsivällisyys rupeaa olemaan vähissä.

Mutta enää ei VOI olla montaa kuukautta, kun päästään vihdoin metsästämään pitkään toivottua ja odotettua haikaraa!