Vali vali

Kuukautiset eivät ole vieläkään alkaneet kunnolla, huomenna on kaikista viimeinen mahdollisuus jotta pääsisimme vielä hoitoon ennen joulua. Tuntuu kuin katselisin maailmaa harmaiden lasien läpi. Minulla on edelleen huono omatunto siitä etten osaa nauttia kaikesta siitä hyvästä mitä minun elämässäni on.  

 

Minulla on ihania ystäviä. Mutta… Ne kaikista parhaimmat ovat niin kaukana, ja iltaisin töiden jälkeen olen niin poikki että en jaksa lähteä ”humputtelemaan” ja vaalimaan muita ystävyyssuhteitani. Minun tekee vain mieli käpertyä sohvalle mököttämään sen sijaan että menisin pitkästä aikaa kahvittelemaan tuttavan/ystävän kanssa. Koska hän kuitenkin kysyisi mitä kuuluu. Ahdistun jokaisesta mitä kuuluu-kysymyksestä, koska joka ikinen kerta vastaan ”ihan hyvää, töitä ja silleen” (tai ”ihan ookoo, sitä samaa, ostettiin auto” tai muuta turhanpäiväistä) vaikka ajattelen mielessäni että ihan paskaa, en ole edelleenkään raskaaana, ja minulla on siitä paha mieli.

 

Minulla on vakaa työpaikka ja mukavia työkavereita… Mutta joka aamu töihin mennessäni ajattelen blaaaaaah koska olen ollut samoissa hommissa liian pitkään. Pomonikin on kannustanut minua hakemaan muita paikkoja firman sisällä. Onneksi nyt ei sentään potki pihalle… Mutta minulla on huono omatunto siitä etten ole innostunut työstäni, työnantajani olisi ansainnut innokkaan työntekijän.

 

Minulla on maailman ihanin mies, ja miehelläni on paha mieli siitä että hän ei riitä. Hän riittää minulle aviomiehenä, ystävänä ja kumppanina, mutta hän ei valitettavasti korvaa niitä muita aukkoja sydämessä. Mieheni sanoi taas eilen ”voi kun voisin tehdä jotain”, mutta hän ei voi kun halata, tukea ja lohduttaa. Minulla on huono omatunto siitä että kaadan niin paljon roskaa miehen hartioille kannettavaksi, hän joutuu taistelemaan kahden edestä. Voi kun voisin olla se iloinen ja huoleton vaimo jonka hän ansaitsisi.  

 

Tuntuu että se mitä kirjoitan blogiini on jo tullut kirjoitettua aikaisemmin, oikeastaan koko elämässäni on sellainen olo että junnaan vaan paikallaan. Jatkan kuitenkin kirjoittamista, koska se puhdistaa ajatuksia ja mieltä.

Tule tule, täti kulta!

(selvennys kaikille ”normaaleille” lukijoille -tädillä tarkoitetaaan täti punaista eli kuukautisia)

Tietääkö kukaan niksejä millä kuukautiset saisi alkamaan? Auttaako jos hyppii tasajalkaa, heiluttaa lanteita, harrastaa seksiä? Eikö? No en arvellutkaan, höh.

Lauantaina on viimeinen mahdollisuus ilmoittautua vielä yhteen hoitoon ennen joulua. Ja veikkaan että todella moni kokeilee onneaan juuri lauantaina (kokeilen itsekin vaikka menkat ei ihan oikeasti vielä silloin alkaisikaan), joten haluaisin kuukautiset mielellään jo nyt. Klinikka kun ottaa vain kolme naista hoitoon päivässä, joten vuoden viimeisitä hoidoista on kova kilpailu.

Meneillään oleva kierto, oikeastaan koko lokakuu, on ollut välikierto, paussi hoidoista. En tiedä onko tämä paussi tehnyt hyvää vai onko se ollut turhaa odottelua. Moni kertoo saavansa välikierron aikana muuta sisältöä elämään, ja muuta ajateltavaa, mutta minun on ollut vaikea irtautua ajatuksistani. Välikierron aikana haluaa lasta ihan paljon kuin normaalistikin, mutta asialle ei voi tehdä yhtään mitään, ja ei ole edes mahdollisuutta raskautua. Hoidon aikana on edes mahdollisuus. Eli jos itse saisin päättää, olisin varmasti koko ajan hoidossa. Ehkä ihan hyvä että klinikka määrää pakolliset hoitotauot, muuten varmasti sekoaisin jossain vaiheessa. 

Selviääköhän kolmisoluinen alkioni sulatuksesta? (en tiedä mitä oikeastaan toivon, koska tuoreella hoidolla olisi yli tuplamahdollisuudet). Tuleekohan minusta ikinä äitiä? Milloin taas seuraava ”juuri toisensa tavannut” pariskunta ilmoittaa iloisista uutisistaan? Milloin on minun vuoro? Saanko biologista lasta, vai adoptoimmeko pienen aasialailslapsen mieheni kanssa? Opinkohan koskaan olemaan tyytyväinen siihen mitä minulla on?

En tiedä uskaltaisinko edes kuulla kaikkia vastauksia.

The only ways is up!

Eilen oli sellainen olo että kävin ihan pohjalla. Kiukuttelin miehelleni, itkin, työnsin hänet pois, olin todella hankala.

Mutta niinhän se on yleensä että kaikki hyvät ja huonot asiat elämässä kasaantuu samoihin hetkiin. Olen hakenut kesästä asti uutta työpaikkaa, sekä firman sisältä että ulkopuolelta.  Kerta toisensa jälkeen olen saanut meilin ”…valitettavasti tällä kertaa… kiitos mielenkiinnosta”. No, ei siinä mitään, mutta ne firman sisäiset paikat on myöskin mennyt ohi, vaikka henkilöstöosastomme on kannustanut minua hakemaan niitä. Tuleehan niitä paikkoja varmasti lisääkin, mutta sain eilen kuulla että paikka jota mainostettiin firman intranetissä avoimesti on sovittu etukäteen yhdelle työkaverilleni, ilman että pääsin edes haastatteluun!

Muista kuluneen viikon tapahtumista voisin mainita sen että sekä omani että mieheni mummo on tällä hetkellä huonossa kunnossa sairaalassa, joutuivat sattumalta sairaalaan vielä samana päivänä! Lisäksi minusta tuntuu että joka toinen kuulumisiani kysyvästä kysyy ”onks mitään uutta”  vihjailleen raskauteen. Ja jos kysyjä ei tunne minua kysyy suoraan ”milloinkas on teidän vuoro”. Muutama katsoo suoraan mahaan jutellessaan kanssani, tiedättehän samalla ärsyttävällä tavalla kuin miehet saattavat katsoa rintoja jutellessaan. Ei siellä ole mitään, olen vain lihonut, ja toi ei ole YHTÄÄN diskreettiä, tekisi mieli huutaa.

Kerroin eilen kaikki ajatukseni ja suruni miehelleni (parin tunnin kiukuttelun jälkeen), ja hänkin rupesi itkemään. Hän ei ymmärrä että minun on vaikea iloita ”siitä mitä minulla on”, ja en suoraan sanottuna ymmärrä itsekään.

Mutta tästä on vain yksi suunta, ja se on eteenpäin! Tai siis ylöspäin….Tai siis…

Ennustuksia

En lue horoskooppeja, en usko enneuniin, ja suhtaudun erittäin skeptisesti kaikenlaisiin ennustajiin. En tiedä onko meidän tarina ”tähtiin kirjoitettu” tai Jumalan suunnitelmiin kuuluva, vai onko raskaus aina uskomattoman onnekas sattuma. Kuitenkin, elämäntilanteeni muuttuessa, olen avoin vaikka mihinkä huuhaa:han.

Laitoin puoliksi huumorimielessä meilit kahdelle ennustajaeukolle viime huhtikuussa, Madam Mammalle ja Ennustaja-Ellille. Heille piti laittaa sähköpostitse minun ja mieheni syntymäajat, jonka jälkeen he ilmeisesti lukevat korteista tulevien lasteni syntymäajat. Ennustaja-Elli vastasi heti seuraavana päivänä, ja Madam Mamma vastasi toissapäivänä. Sain seuraavanlaiset vastaukset:

”Hei!

Korttieni mukaan saatte 3 lasta: tytön heinäkuussa v. 2009, pojan heinäkuussa v. 2010 ja tytön huhtikuussa v. 2014.

Terv. Madam Mamma”

”Sinulle syntyy tyttö 28.6.2009, poika 20.9.2012 ja poika 4.2.2014. T. EE”

Kolme lasta! Olisin niin kiitollinen siitä yhdestäkin! Noita ennustuksia ei kannata ottaa niin vakavasti, mutta kuitenkin erikoista että molemmat ennustajat saivat noinkin samantyyppisen tuloksen. Varmasti ihan hömppäjuttuja, mutta ehkä nuo lukemat antavat pikkiriikkisen lisää toivoa seuraavaan yritykseen, eli siihen kolmisoluisen pakkasalkion siirtoon. Sama kai se on mistä sitä toivoa tulee, kunhan sitä tulee jostain, vai mitä?  

Harmaata

En ole kirjoittanut blogiini muutamaan päivään, koska ei ole yksinkertaisesti ollut mitään kirjoitettavaa. Meillä on pakollinen välikuukausi hoidoista meneillään, joten sillä puolella ei tapahdu mitään.

Olimme miehen kanssa viikonloppuna anoppilassa. Mieheni veli perheineen oli myös siellä, ja se oli samalla ihanaa ja rankkaa. Leikin ja peuhasin lasten kanssa, katsoin piirrettyjä kaksivuotias pikkuneiti sylissä, ja mieheni pelasi jalkapalloa viisivuosiaan veljenpuoikansa kanssa. Ne lapset ovat oikeasti niin ihania, kiukutteluista huolimatta. Nähdessään minut veljenpoika otti turbovauhdin ja hyppäsi syliini iloisesti, eihän siinä voi olla sydän sulamatta. Toivoisin että voisin vain iloita näiden lasten seurasta hyvillä mielin, ilman että haikeus valtaa mielen.

Mies sanoi tänään olevansa huolissaan minusta, ja mietti olenko masentunut, koska olen vaisumpi ja väsyneempi kuin normaalisti.  En mielestäni ole masentunut, koska on kuitenkin sellainen ”kyllä tämä tästä joskus vielä”-olo. Ei nyt, mutta joskus. Nyt on sellainen olo että tekee mieli käpertyä peiton alle ja mököttää siellä jonkun aikaa. En tiedä minkälaiset oireet kuuluvat masennukseen,  mutta yhdistän itse masennuksen epätoivoon, voimattomuuteen ja siihen että elämä tuntuu aivan toivottomalta.

Järki sanoo että ”mitä hemmetissä nyt valitat, Haikaranpelätin, sulla on maailman ihanin mies, vakaa työpakka (joskin vähän tylsä), kiva koti, ihania kavereita”, mutta mieli on silti aika harmaa. Mieheni ON maailman ihanin, mutta vaikuttaahan se parisuhteeseenkin kun se kaikista suurin toive ei toteudu. Työpaikkani -tjaa- on mitä on. Olen hakenut töitä tässä hoitojen ohella, mutta toistaikseksi ei ole tärpännyt. Koti on sotkuinen ja pitäisi siivota koska saan viikonloppuna sekä mieheni ja omat vanhempani kylään, mutta en en vain jaksa. Kaverit on edelleen ihania, mutta ne parhaat kaverit ovat kaukana. Ehkä juuri nyt kaipaisin siideriä, kikatusta, meikkailua ja juoruilua.

Mistä sitä energiaa löytyisi? Olen flunssassa, niin en voi ruveta urheilla. Olen väsynyt, mutta en saa nukuttua kunnolla. Kaikki muutaman viikon takaiset energiset suunnitelmat elämän sisällön hankkimisesta tuntuu blaaaah:lta. Ai niin, ja värjäsin muuten tukkanikin (tai itseasiassa mieheni värjäsin kun houkuttelin), ja ihan kuin tässäkin ruskeassa värissä olisi hieman harmaan sävyjä.

Lapsettomuusklinikan käytäväkulttuuria

Meillä lapsettomuudesta kärsivillä on ilmeisesti oma kulttuurimme -yhteisö jonka jäsenet ymmärtävät toisiaan ja jotka voivat kauhistella yhdessä elämän julmuutta ja ihmisten vähää ymmärrystä. Vertaistuki on kullan arvoista, sillä kukaan ei ymmärrä yhtä hyvin miten pahalta se negatiivinen tulos IVF:n jälkeen tuntuu, paitsi toinen saman kokenut. On tärkeää saada ilmaistua tunteensa, myös ne ”kielletyt” ilman että tarvitsee hävetä tai selitellä miksi ajatukset ovat ajoittain kieroja.

Itse en tunne ketään lapsettomuudesta kärsivää ”live-elämässä”, mutta olen kiitollinen nettipalstojen keskusteluryhmästä ja muista blogeista. Olen palstaillut Elleissä  jo useita vuosia (jopa tavannut osan palstaystävistäni) ja olemme nauraneet ja itkeneet yhdessä näiden vuosien varrella. Ja purkaneet sydäntä parisuhteesta, anopista, raha-asioista, laihdutuksesta ja vaikka mistä.

Meillä lapsettomilla on myös oma kielemme, jota välillä kirjoitan blogiinikin, vahinngossa. Kärvistelemme kun apteekista on luget loppu ja harmittelemme kun täti tulee käymään.  Laskemme koopeitä, harmittelemme inssijonoja ja käymme aukkarissa (au au).

Omanlaisensa kulttuuri on myös meidän lapsettomuusklinikkamme odotushuoneessa. En ole käynyt klinikalla alkionsiirron jälkeen, mutta olen monesti miettinyt että onpas aika erikoinen paikka, ja onpas siellä paljon erilaisia ihmisiä -mutta kaikilla kuitenkin sama ongelma.  Siellä käytävällä on aina nuorempia, vanhempia (öh siis nelikymppisiä, mutta vanhoja tässä asianyhteydessä), tummia, vaaleita, kaikennäköisiä. Ja perusasetelma on että naiset katsovat toisiaan ystävällisesti hymyillen silmiin ja moikkaavat varovasti toisiaan, ja miehet kulkevat naistensa perässä ja yrittävät turhautuneena lukea autolehteä.

Tai niinkun oma mieheni viime kerralla- alkaa kommentoimaan jotain aivan turhanpäiväistä, niin kuin varsinkin viime kerralla.  Käytävän seinällä on kuvat koko klinikan henkillökunnasta, ja mieheni rupesi arvuuttelemaan kovaan ääneen että ”toi oli se ja se täti ja toi oli se ja se, ollaanks me nähty TOTA?”. Ja kuiski sitä edellisellä kerralla kaksi naista nähdessään ”katokato noi on lesboja!!! Jos ne saa vauvan niin kyl meki!!”

Ja kaikilla klinikan asiakkailla on omanvärisensä mappi kädessä, se väri riippuu siitä missä hoidossa on. Vähän kuin olisi värikäs lappu otsalla jossa lukee ”meillä ei toimi munasarjat” tai ”meillä ei ui uimarit”, mutta ei siellä tarvitse onneksi mitään häpeillä, kun kaikki olemme samassa veneessä. Kiva tietää etten ole yksin!

Finanssikriisin positiivinen puoli

Kuinka moni on seurannut viime päivien uutisia finanssikriisistä? Olen jäänyt suorastaan koukkuun kaikkiin hurjiin uutisiin, joita uutiset ja taloussivut ovat tulvillaan. Pörssikurssit syöksyvät hurjaa vauhtia alaspäin, Islanti on vissiin ison kriisin partaalla, ja eipä Jenkkilänkään talous näytä kovin hyvältä. Täällä Tanskassa on juuri nostettu ohjauskorkoa, lehtiotsikot levittävät paniikkia, ja Tanskan suurin pankki Danske bank om menettänyt yli 40% arvostaan kolmen päivän aikana. Hui!

Vaikka uutiset ovatkin kurjia ja huolestuttavia, on minun hyvä saada jotain muutakin mietittävää kuin lapset ja lapsettomuus. Seuraan pörssikursseja, kauhistelen miten lainojeni (auto ja asunto) korkojen käy, ja miten meidän taloutemme selviää tästä rumbasta. Käperryn mieheni kanssa sohvalle miettimään miten selviydymme nousevista lainankoroista ja hupenevista osakesäästöistämme jotka olivat varattu sen varalle että joutuisimme julkiselle puolelle hoitoihin.

Mutta kuitenkin on ihanaa kuitenkin oivaltaa jotain uutta -koko maailma ei pyörikään minun napani ja alapääni ympärillä!

Sisältöä elämään

Kuten olen aiemminkin todennut, täyttää lapsettomuus suuren ajan elämästäni ja ajatuksistani. Jokainen vastaantuleva odottava äiti kadulla, jokaiset lastenvaunut, jokainen ”iloinen uutinen” työpaikalla, jopa jotkut postilaatikosta tippuvat mainokset muistuttavat omasta tyhjästä sylistä.  Vauvan kokoista aukkoa sydämessä ei voi mitenkään paikata elokuvailloilla tai lomamatkoilla, mutta jotain muuta ajateltavaa on hyvä olla että pysyisi täysijärkisenä. Olen antanut itsellani aikaa itkeä, surra, pohtia kaikkia näitä tunteita ja pettymyksiä, mutta nyt on sellanen olo että pakko tässä on tehdä muutakin kuin rypeä tässä surkeudessa. Bongasin Wilman blogista kauniin lauseen, joka antaa ajattelemisen aihetta nykyisessä elämäntilanteessani.

GOD, grant me the
Serenity
to accept the things
I cannot change
Courage
to change the
things I can
and the
Wisdom
to know the difference.

En voi vielä väittää että olisin jo täysin jaloillani ja käsitellyt edellisen pettymisen, mutta olen päättänyt hankkia muuta sisältöä elämääni. Tässä hieman suunnitelmia lokakuun ajalle, jotta Haikaranpelättimen elämää saataisiin hieman elvytettyä.

• Menen huomenna kampaajalle, haluan jotain uutta tähän kuontaloon.
• Olen varannut matkan Suomeen tapaamaan ystäviäni loppukuusta (jeee!)
• Olen varaamassa pienen romanttisen viikonloppumatkan Tukholmaan marraskuulle
• Aion ruveta käymään taas salilla. Alku on vaikeaa (yäk), mutta enköhän pääse taas vauhtiin.
• Aion hakea kirjastosta jonkun mielenkiintoisen kirjan.
• Lähetän työhakemuksia. Carpe diem!
• Kerron miehelleni joka päivä että rakastan häntä (teen sen jo muutenkin)
• Tapaan huomenna muiden suomalaisten tyttöjen kanssa -luvassa juoruilua ja juopottelua

Siinä olikin jo listaa lokakuun suunnitelmista. Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty 🙂 Muita piristäviä vinkkejä otetaan myös vastaan!

Jatkosuunnitelmia

Kävin aamulla verikokeessa ja soitin reilu tunti sitten klinikalle sopiakseni jatkosuunnitelmista. Verikokeen tulos oli -surprice surprice – negatiivinen. Esitin toivomukseni siitä että haluaisin mahdollisimman pian taas vauhtiin, ja mahdollisesti jemmata pakkasalkioni myöhemmäksi. Uutta piikkiä vaan masuun, pliiis.  Sairaanhoitaja jutteli lääkärin kanssa, ja he päättivät että nuoren ikäni takia kokeillaan pakkasalkiolla. Vaikka se ei olekaan mikään topalkio, niin arvioivat että käytetään kuitenkin. Klinikka säästää rahaa ja resursseja.

Eli nyt on pidettävä välikuukausi (PLÄÄH), ja seuraavan kerran kun saan kuukautiset voin taas yrittää onneani. Tässä on vain yksi suuri ongelma: Klinikka pitää joululomaa, joka tarkoittaa että 2-25.11 ei voi ilmoittautua tuoreeseen hoitoon. Eli ilmoittaudun siis marraskuun alussa seuraavien kuukautisten tullessa, ja kuukautisten on PAKKO tulla viimeistään 1.11. Ja nyt on sellanen olo että oma kroppa on vähän ihmeissään, en tiedä onko minulla oikeasti kuukautiset vai ei. Eilen oli mielestäni, ja tänään on taas hiljaisempaa.

Eli suunnitelma on seuraava: Ilmoittaudun 1. marraskuuta (toivon mukaan) klinikalle, ja pari viikkoa siitä minulle siirretään kolmisoluinen pakkasalkio. Jos alkio ei selviä sulatuksesta, rupean sniffailemaan Synarelaa viikko siitä eteenpäin. Mutta, jos nyt kävisi niin huonosti, että menkat eivät ala 1.11 mennessä ja alkiokaan ei selviä sulatuksesta, joudumme odottamaan taas kuukauden.

Yhtä odotusta tämä elämä. Olisi edes vauvan odotusta, eikä odotuksen odotusta. Mistä sitä keksisi muuta ajateltavaa ja sisältöä elämään? Kun sekään ei varmasti onnistu että menisin nyt nukkumaan ja heräisin marraskuun ensimmäinen päivä.

 

Höh ja pöh

Tutut merkit pitivät paikkaansa, ja nyt on sitten virallisesti koopee 1. Ei muuta kuin rätti alushousuihin kyyneliä niellen. Yritin vielä viimeiseen asti elätellä pientä toivoa, mutta ei jäänyt nelisoluinen sinnittelemään.

Vitutus on muuttunut haikeaksi suruksi ja harmaaksi epäselvyydeksi. Samaan aikaan hoidossa käynyt tuttavani sai tänään virallisen vahvistuksen plussastaan, ja olen niin kateellinen hänen puolestaan. Toisaalta onhan hänkin onnensa ansainnut, ja jokainen IVF:llä aikaansaatu plussa antaa minullekin toivoa. Mutta silti…

10 kuukauden odotus ensimmäiseen hoitoon. Turhaa.

Piikittely, sumuttelu, hormonihuuruinen kiukuttelu. Turhaa.

Selittelyt työpaikalla akupunktioon ja skannauksiin mennessä. Turhaa.

Miehen liikuttava juttelu mahalleni. Turhaa.

Haaveillen surffailu mammavaateliikkeiden ja lastenvaunuvalmistajien sivuilla. Toistaiseksi turhaa.

Jarruttelu kiinnostavamman työnhaun kanssa. Turhaa, mutta nyt se on loppu! Hakemuksia on laitettu menemään…

Haaveet ja unet kesäkuun alussa syntyvässä pikku prinssistä tai prinsessasta. Toistaiseksi turhaa, vaikka pieni pallero olisi tervetullut mihin vuodenaikaan tahansa.

Vuoden Standby-elämä. Turhaa.

Kulunut vuosi on ollut toisaiseksi elämäni haastavin. En ole ikinä joutunut taistelemaan näin paljon, enkä ole ikinä joutunut miettimään näin suuria asioita. Elämän tarkoitusta, epäreiluutta, omaa asennettani, uraani, avioliittoani, lukuisia pettymyksiä. Toivottavasti olen oppinut tästä jotain. Olen toistaiseksi vielä jaloillani ja selviytynyt tähän astisesta myllystä (suht) täysijärkisenä. Enköhän minä sitten selviä jatkossakin!