Miehen ja naisen välisestä erosta

Eilen alkuillasta kuulimme yhtäkkiä lämpöpattereista ison kolauksen, ikään kuin joku olisi kaatunut patterin päälle tai jotain huonekalua olisi työnnetty väkisin patteriin kiinni. Tämän jälkeen yläkerrasta kuului miehen huutama ”o-oooh”. Minä ajattelin heti että naapurissa tapellaan, joku on ehkä tunkeutunut yläkerran huoneistoon ja pahoinpitelee naapuria. Laitoin television äänettömälle ja rupesin kuuntelemaan tarkemmin. Mieheni naureskeli:  ”siellä vaan pannaan” ja laittoi television äänen takaisin päälle.

Puolenyön aikaan, kun menimme nukkumaan, käveltiin yläkerrassa edestakaisin. Meidän koko rakennuksessa on puulattiat, joten kävely kuuluu hyvin selvästi.  Isot raskaat askeleet kävelivät ees taas, ja vähän väliä laskettiin vettä hanasta. Rupesin miettimään että mitä jos naapurimme on tapettu, ja nyt siellä siivotaan jälkiä, rapun oveakin availtiin välillä. Tihrustin ovisilmästä ja ikkunasta nähdäkseni mahdollisen murhamiehen, kunnes mieheni tuli kysymään ”mitä HEMMETTIÄ sä koikkelehdit täällä pimeessä”. En edes kehdannut sanoa mitä tein, sanoin että tulin hakemaan keittiöstä vettä kun janotti. Mies meni takaisin sänkyyn, ja nukahti saman tien. Minä pällistelin vielä puoli tuntia valveilla kuunnellen tarkkaavaisena yläkerran kolinaa.

Minun monimutkaiset aivoni ovat ilmeisesti hyvin erilaiset kuin mieheni putkiaivot. Olen päätynyt siihen, että miehet ovat yksinkertaisempia kuin naiset, he ajattelevat asioita loogisemmin ja suoraviivaisemmin. Sama pätee lapsettomuuteen ja sen käsittelyyn.  Minä pohdin ja vatvon, pelkään ja itken, murehdin ja kadehdin. Mieheni ajattelee: ”perseestä, mutta ensi kerralla sitten”. Hän ei mieti lapsettomuutta jatkuvasti, hän miettii työasioita työpaikalla ja keskittyy täysillä jalkapallo-otteluun. Minä taas kiinnitän työpaikallakin huomiota raskaana oleviin kollegoihin, ja tuntuu että televisiossa ei paljon muuta näytetäkään kuin perheitä ja vauvoja.

En silti sano että miehillä olisi automaattisesti sen helpompaa, kyllähän minä tiedän että hän kärsii ja itkeekin välillä. Mutta voi kuinka toivonkaan että edes välillä osaisin heittää aivoni narikkaan ja unohtaa koko perhanan lapsettomuuden!

Pysäkille jäänyt

Meille lapsettomille on usein kova paikka, kun lähipiirissä ilmoitetaan raskausuutisista. Toisten puolesta voi olla vaikea iloita täysin rinnoin, kun jokainen raskausuutinen muistuttaa niin julmalla tavalla siitä omasta tyhjästä sylistä. Elämän epäreiluudesta ja omista pettymyksistä.

Uutisia tulee joka suunnasta. Käyn harvoin Facebookissa, mutta lähes joka kerta siellä käydessäni on jollain statuksena ”viikkoja kasassa 12+0” tai ”kohta pienen prinsessan äiti”. Kerran erehdyin onnittelemaan vanhaa työkaveriani tulevasta vauvasta, johon hän vastasi kirjoittamalla minun ”wall:illeni” että ”kiitos vaan onnitteluista, milloinkas on teidän vuoro???”.

Joillain on jo kakkoskierros menossa, ja eräs esikoistaan odottava pari ei edes vielä seurustellut kun me pari vuotta sitten rupesimme yrittämään perheenlisäystä. Raskautumisessa ei ole minkäänlaista jonokulttuuria, ja välillä en tiedä edes että seisonko edes oikeassa jonossa. Siitä plussasta kun ei ole mitään takuuta hoidoista huolimatta, saatika sitten loppuun asti menevästä raskaudesta. Yli 70% klinikallamme käyvistä pareista saa lopulta toivomansa lopputuloksen, mutta miksi luottaisin tilastoihin kun ne ovat jo ennenkin olleet meitä vastaan?

Olen ollut valmis äidiksi jo monta vuotta – ennen kuin rupesimme yrittämään odotin sitä että mieheni kypsyisi ajatukseen. Elämäni junnaa paikallaan, vaikka olisin valmis ottamaan askeleen eteenpäin. Henkisesti olen ollut siis jo raskaana monta vuotta! Ja samaan aikaan lähipiirissäni jätetään pillerit pois, ja -poks – 9 kuukauden päästä puhelimeeni tulee tekstiviesti jossa kerrotaan pienen pulleron strategiset mitat.

Mutta minkäs sille teet? Ei tässä voi muuta kuin odottaa, kärvistellä ja valmistautua henkisesti uusiin raskausuutisiin. Kyllähän niihin on jo ruvennut tottumaan.

Perhe on pahin

Olimme taas viikonlopun vietossa anoppilassa. Meitä oli siellä suurempi konkkaronkka, anopin ”iloksi”. Mieheni veli on perheineen siellä joka toinen viikonloppu, koska hänellä on edellisestä suhteesta lapsi, joka asuu lähempänä anoppilaa. Joten heidän on kätevämpi majoittautua anoppilaan sen sijaan että ajaisivat 350 kilometria per suunta hakemaan lapsen omaan kotiinsa, ja saman verran palauttaessa lapsen sunnuntaisin. Heidän on tosin tarkoitus mennä käräjille lapsen äidin kanssa saadakseen sovittua toisen järjestelyn, koska tilanne on erittäin rasittava appivanhemmilleni. Joka toinen viikonloppu nelihenkinen perhe kylässä -lapset herättävät koko talon huutamalla jo aamuvarhain, leikkivät riehakkaasti ja koko perhettä pitää tietysti syöttää ja passata.

No, tähän perheeseen on tulossa uusi tulokas kuukauden päästä, mieheni veljen tyttöystävä odottaa poikaa, parin ensimmäistä yhteistä lasta. Hän valittaa jatkuvasti mahasta johtuvasta kömpelyydestä, turvonneista elefanttijaloistaan ja siitä että häntä väsyttää kun ei voinut nukkua kun vauva potkii. Ja kun hän oli käynyt H&M:ssä, kehtasi sanoa vielä jälkeenpäin että  ”epäreilua ja ilkeetä kun täytyy katsella niitä iiiiihania tyttöjen vaaleenpunaisia lastenvaatteita, eikä saa ostaa yhtään”. Niinpä, onpa epäreilua, voi raukkaa. Jösses.

Tätä konkkaronkkaa katsoessani en voi ajatella muuta kuin miten elämä onkaan epäreilua. Miksei äitiyttä voida ”ansaita” läpäisemällä näin kasvatat lapsesi-kurssin sen sijaan että mieheni veljen tyttöystävän kaltaiset ihmiset raskautuvat sormia napsauttamalla?

Ihmettelet varmaan että miten niin hänen ”kaltaiset”. Olen valittanut hänen lastenkasvatuksestaan ennemminkin, mutta valitanpa taas kerran. Tyttöystävän poika hänen edellisestä suhteestaan, nimeltään A, on mahdoton pikku hirviö. Eikä ihme, hänelle tiuskitaan ja huudetaan, ja poika saa aina tahtonsa läpi. A ei suostunut menemään nukkumaan kl 22.30 perjantai-iltana (viisivuotias!!!), ja mieheni veli (siis isäpuoli) yritti ”pakottaa” raahaamalla sänkyyn kun sanominen ei auttanut.  A huutaa ”päästä irti, sä oot tyhmä”, johon mieheni veli menee lapsen tasolle ja sanoo ”hei sä et puhu mulle noin, ymmärrätkö” pitäen edelleen käsivarresta kiinni. A:n äiti purkaa tilanteen sanomalla väsyneenä ”Kulta anna A:n olla”. Ja poika jatkaa valvomista.

A jatkoi mahdotonta käyttäytymistään myös lauantaina. Rupattelin hänen äitinsä kanssa, ja sanoin että olenpa nähnyt Nanny SOS-ohjelmassa hurjempaakin, siellä oli joku tyttö joka huusi aina suuttuessaan äidilleen ”I dont love you mummy, i hate you! I only love daddy”, johon tämä tyttöystävä sanoi ”niin A sanoo kans joskus kun se on vihainen, ettei se rakasta mua. Mä sanon vaan sille takas että jaahas, en mäkään rakasta sua,mutta silti sun täytyy tehdä niin miten sanon”. Niinpä, tämä äiti joka sanoo lapselleen ettei rakasta häntä -vaikkei sitä tarkoitakaan -saa kuukauden päästä uuden lapsen.

On sanomattakin selvää että A voi pahoin, ja hän käyttäytyy niin huonosti että minulla, miehelläni ja jopa appivanhemmillanikin menee hermot häneen. Tai enemmänkin siihen miten huonosti häntä kasvatetaan. A on suurimman osan ajasta vihainen ja kiukuttelee. Hänellä on sellanen ”lällälllää, sä et saa olla mukana” -vaihe päällä, ja hän sanoo todella ilkeitä juttuja muille ilman että hänen äitinsä tai isäpuolensa puuttuisi siihen sen kummemmin. A sanoi esimerkiksi serkulleen ”SÄ et saa leikkiä meidän kanssa” tai ”lälllällää, sulla ei oo playstationia, mulla onkin, ja sä et saa pelata sitä”.  Häntä ei huvita mennä pihalle leikkimään koska ”siellä on kylmä”, ja hän ei suostu laittamaan mitään muuta kuin Nutellaa leivän päälle aamuisin.

Voisin jatkaa listaa loputtomiin, ja kyse on edelleen ainoastaan viikonlopun tapahtumista. Voisin kertoa siitä, kuinka A sai äidiltään luvan napostella hedelmiä puoli tuntia ennen anopin laittamaa lounasta. Tai siitä kuinka miehen veljen tyttöystävä naureskelee kovaan ääneen että A puhuu joskus ”sählämikieltä” (en osaa kääntään sanaa ”perker” paremmin kuin sählämi, mutta se on todella ruma ja rasistinen sana tanskaksi) kun A leikkii lastentarhassa maahanmuuttajien lapsien kanssa. Hänen ei todellakaan tarvitsisi oppia tuollaisia sanoja, varsinkaan äidiltään.  

Että tällaista tällä kertaa. Ja jep, kyse on samoista ihmisistä jotka eivät millään meinanneet ymmärtää miksi meille pitäisi ostaa joululahjoja, kun kerran ”vaan lapsille ostetaan”.

Kootut selitykset työpaikalla

 

Minulla on täsmälleen sama ongelma kuin Sydänjäällä. En tiedä mitä sanoisin poissaoloistani hoidon yhteydessä työpaikalla. Itse asiassa olen vaihtamassa uuteen työtehtävään helmikuun alusta, enkä ole halunnut kertoa hoidoistani tälle uudelle pomolle. En, vaikka hän onkin naispuolinen ja vaikuttaa mukavalta.

 

Punktion ja alkionsiirron yhteydessä tulee väkisinkin ainakin 3 päivää poissaoloa (viimeksi kesti kolmisen päivää että kipu helpotti) –ne menevät jonkun flunssaviruksen piikkiin. Minulla olisi lomapäiviä jäljellä, mutta en kehtaa pyytää heti alkajaisiksi lomaa. Ja jos juuri ne päivät eivät kävisikään, olisi vähintäänkin noloa ja epäilyttävää sairastua juuri niinä päivinä.

 

Enemmän ongelmia tuottanevat ne lukuiset skannaukset, jotka vaativat noin 3 tunnin poissaolon keskellä työpäivää. Olisiko jollain hyviä ideoita pieniin valkoisiin valheisiin?

 

Olen itse miettinyt seuraavia:

 

–          Hammaslääkäri

–          Papa-seulonta

–          Menen mieheni tueksi johonkin hänen ”vaivaan” sairaalaan

–          Minulle toimitetaan tilaamani pesukone

–          Asunnossa tehdään joku kuntotarkastus

 

 

Minäkö onnekas?

Maailma on julma ja epäreilu paikka. Olen juuri kyynelehtinyt lukiessani Mansikkamaidon blogia, ja toivon hänelle voimaa ja jaksamista, kun hänen pieni vauvanalkunsa on mennyt enkeliksi taivaalle.

Olen monta kertaa miettinyt miten minä pelkäisinkään jos tulisin raskaaksi. Jos kaipuu ja ikävä on jo nyt niin suurta, vaikka en niitä kahta viivaa ole ikinä nähnytkään, niin miten kestäisin sen menetyksen jos se kaikista suurin onni otettaisiin minulta pois? Kaipa sen kestäisi, kaipa niitä voimia jostain löytäisi. Niin minä löydän nytkin, kun elämä potkii päähän.

Olen toivonut tulevani raskaaksi viimeiset pari vuotta, ja näiden vuosien aikana on tullut vuodatettua monta kyyneltä. Joskus ajattelen että he, jotka ovat saaneet olla edes hetken raskaana, ovat onnekkaita, koska he ovat edes hetken saaneet kokea sen kaikista suuren onnen. Ja he ovat ”oppineet” että he voivat tulla raskaaksi. Toisaalta, he ovat varmasti kokeneet niin suuren surun ettei sitä edes voi verrata minun tuskaani. Minulta ei ole viety mitään pois, paitsi toivoa, kun olen epäonnistunut hoidoissani.

En oikein tiedä kuinka uskonnollinen olen, en tiedä olenko vihainen yläkerran herralle enkä ole varma mihin uskon, mutta liikutuin seuraavasta tarinasta jonka löysin Positiivareiden värssyparkista.

Eräänä yönä näin unta,
että kuljin meren rannalla Herran kanssa.

Taivaalla välkehti kuvia elämästäni.
Huomasin, että niissä kaikissa
oli jalanjälkiä hiekassa.

Joskus jälkiä oli kahdet, joskus vain yhdet.
Elämäni vaikeissa kohdissa näin
vain yhdet jalanjäljet ja sanoin:
”Herra, sinä lupasit kulkea aina kanssani.
Mikset sinä ollut rinnallani,
kun tarvitsin sinua kipeimmin?”

Herra vastasi: ”Niissä kohdissa,
joissa olet nähnyt vain yhdet jalanjäljet,
lapseni, minä kannoin sinua.”

Muita haaveita

En jaksa ajatella koko lapsettomuutta, tuntuu tällä hetkellä siltä että minulla ei ole mitään sanottavaa. Olen edelleen tauolla hoidoista klinikan ruuhkan vuoksi, ja ehkä onkin parempi että saisin keskityttyä vähän muihinkin juttuihin.

Olemme käyneet katselemassa mieheni kanssa rivitaloasunoja. Haaveilemme omasta pienestä pihasta, ylimääräisestä konttori (tulevasta lasten-) huoneesta, ja omasta rauhasta. Siitä että voisin kasvattaa kurkkuja ja tomaatteja pienessä kasvihuoneessa (vaikka tapan jo kaikki ikkunalla olevat huonekasvitkin) ja siitä että voisimme remontoida tulevan pesämme ”meidän näköiseksi”. Olemme jo aika rakastuneet yhteen rivarinpätkään, mutta emme uskalla ostaa vielä. Hinnat tippunevat vielä pari vuotta, joten kannattaa ilmeisesti odottaa vielä jonkin aikaa.

Odotan innokkaana sitä että pääsen aloittamaan uudessa työtehtävässäni helmikuussa. Tapaan huomenna jälleen tulevan pomoni, ja suunnittelemme minun introkuukautta työssä. En vieläkään tiedä milloin sanoisin tulevista hoidoista hänelle –ehkä seuraava hoito menee ”flunssan” piikkiin. Minua jotenkin hävettää kertoa, kun en kertonut asiasta työhaastattelussa.

Haaveilen uusista harrastuksesta ja aktiivisemmasta elämästä. Tuntuu että viimeiset puoli vuotta olen töiden lisäksi märehtinyt sohvalla joka ilta. Syönyt karkkia, lihonut ja möllöttänyt televisiota ilta toisensa jälkeen. Haaveilen siitä että saan raahattua itseni kuntosalille, ja ajattelin ruveta laulamaan kuorossa.

Nyt on vaihteeksi sellainen olo että kyllä tämä tästä. Kyllä me tästä lapsettomuudesta selviämme jollain tavalla, en vaan tiedä miten tai milloin.

Mitä opimme adoptio-infossa?

Päässäni surraa ajatuksia. Näin unta aasialaisesta lapsenkodista, äidistä joka luovuttaisi lapsen meille, adoptiokurssista. Saimme  eilisestä tapaamisestakotiinvietäväksi paksun infopaketin, jossa on todella paljon iltalukemista yöpöydälle.

Niin, eilisessä kirjoituksessani kerroin enimmäkseen minkälaista tapaamisessa on, enkä niinkääan paljon mitä hyödyllistä siellä sanottiin itse adoptiosta. Seuraavat asiat olivat ainakin minulle suht uusia: (huom. Ne saattavat päteä ainoastaan täällä Tanskassa ja kyseisessä adoptiotoimistossa)

–      Koko prosessi kestää tällä hetkellä keskimäärin 3,5 vuotta, ja jonot ovat pitenemään päin. Tämä aika on laskettu siitä kun laittaa ensimmäiset paperit postiluukkun siihen kun saa hakea lapsen kotiinsa.

–      Monessa maassa on oikeudenkäynti lapsen luovutuksen yhteydessä, ja lapsen biologiset vanhemmat osallistuvat siihen jos heidän identiteetti on tiedossa

–      Yleinen hyväksyntä on adoptio 0-36 kk ikäiseen ”perusterveeseen” lapseen, ja kun parille ehdotetaan lasta, on se hyväksyttävä. 25% ehdotuksissa on parin ehdotusalueen ulkopuolella, jolloin pari voi päättää haluaako hyväksyä tämän lapsen vai odottaa toista. Kyseessä voi olla esim. lapsi joka on yli 3-vuotias tai jolla on vamma tai sairaus

–      Kiinasta adoptoitaessa on vanhempien oltava yli 30-vuotiaita (mieheni on 26…)

–      Adoptio on suuri ilo ja lahja sekä lapselle ja perheelle, mutta alku lapsen kanssa ei ole aina ruusuilla tanssimista. Lapsi on saattanut kokea kovia, tulla hylätyksi monta kertaa, traumatisoitua, ja hänellä voi kestää pitkään ennen kuin hän tottuu uusiin vanhempiin ja uuteen kotiin. Tämä totuttelu voi ilmetä monina oireina, mikä voi olla rankkaa vanhemmille joiden oma rakkaus lapseen on kypsynyt jo pitkään ennen kuin ovat edes tavanneet hänet.

–      Lapsen iällä adoptiovaiheessa ei ole merkitystä siihen miten lapsi ”menestyy” elämässä. Tosin isommat lapset tarvitsevat usein pidemmän aikaa tottuakseen uuteen maahan, kieleen ja uusiin rutiineihin.

–      Tuoreen adoptioperheen on hyvä ”eristäytyä” kotipiiriin pariksi ensimmäiseksi kuukaudeksi lasten parasta ajatellen, mitä lähipiiri ei aina ymmärrä

–      Maailmassa on noin 50 miljoonaa orpoa lasta/lasta jotka kaipaavat vanhempia. Vain 40.000 heistä voidaan adoptoida. Usein niissä maissa joissa on suurin hätä ja tarve adoptioon, ei ole tarpeeksi hyvää oikeusjärjestelmää joka mahdollistaisi  turvallisen ja korkean eettisen standardin mukaisen adoptioprosessin.

Siinä on jo tarpeeksi pureksittavaa heti ensi alkuun!

Adoptio-infon tunnelmaa

Kävimme tänään mieheni kanssa 4 tunnin mittaisessa adoptio-infossa. Emme olleet päättäneet mitään, halusimme vain kuulla lisää adoptiosta. Koko tapaamisen jälkeen tuli aika ristiriitainen olo.

Tapaaminen alkoi hyvin mielenkiintoisesti, kun puoli vuotta sitten Sri Lankasta lapsensa hakenut pariskunta kertoi adoptioprosessistaan. Heidän puolitoistavuotias pikku Robert juoksenteli lattialla, ja innokkaiden kuulijoiden sydän läpätti ihastuksesta. Robert päästeli hassuja ääniä, haki huomiota yleisöstä ja hakeutui isänsä luokse ”turvaan” jos häntä rupesi ujostuttamaan. Robertin vanhemmat vaikuttivat normaalilta ja tasapainoiselta parilta, ja he puhuivat yllättävän avoimesti adoptioon littyvistä vaikeistakin tunteista. Esimerkiksi kuinka heidän sukulaisensa loukkaantuivat kun pikku Robertia ei viety koko suvun pällisteltäväksi grillijuhlaan eikä annettu muiden syliin (edes isovanhempien) ensimmäisen 3 kuukauden aikana uudessa kotimaassa. Lapsi oli jo ennestään pyörällä päästään, ja tärkeintä oli että hän sai luotua vahvan siteen uusiin vanhempiinsa.

Tämän jälkeen kaksi adoptiotoimiston tätiä kertoivat yleisesti adoptiosta ja prosessin eri vaiheista. Piiiiiitkästi ja jaaritellen, rautalangasta vääntäen. ”Lapset ovat erilaisia. Toiset ovat rauhallisia, toiset vilkkaita. Toiset ujoja, toiset rohkeita. Toiset sitä, toiset tätä, toiset…..” (Got the point, lapset OVAT erilaisia!).

Tämän jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus kysyä kysymyksiä. Ja tässä vaiheessa mieheni rupesi kiemurtelemaan tuolillaan. Koko tilaisuus oli kuin kotirouvien talk show-ohjelmasta. …Pitää olla rehellinen itselleen ja kuunnella omaa sydäntään…  Ihminen on vahvempi mitä luuleekaan, ne voimavarat on löydettävä sisältä… Jokaisen on tehtävä omat valintansa… Pariskunta on vahvempi parina kuin yksilöinä… Kasvaa ihmisenä… Löytää se oma juttu…

Me emme tienneet adoptiosta mitään, joten olimme kiinnostuneita odotusajoista ja erityisesti siitä minkäikäisiä lapsia useimmin adoptoidaan. Yleinen ikä on 0-36 kk, ja kun mieheni kysyi uteliaana että voiko esittää toivomuksen että saisi alle vuoden ikäisen vauvan, johon eturivin nelikymppinen pariskunta totesi happamasti että ”no sit ette oo kyllä ihan vakavissaan koko jutussa jos kolmivuotias ei kelpaa”. Mieheni kysyi myöskin uteliaana että onko tietyissä maissa enemmän tyttöjä tai poikia adoptoitaviksi (olin käsittänyt etukäteen että Kiinassa ”syrjittäisiin” tyttöjä joten sieltä saisi todennäköisemmin tytön), ja muut infolaiset pyörittivät päätään. Saivat meistä ilmeisesti sellaisen kuvan kuin olisimme McDonaldsin luukulla tilaamassa purilaisia,  mutta jos ei infotapaamisessa voi kysyä niin missäs sitten? Tosin adoptiofirman tädit suhtautuivat kysymyksiin ystävällisesti ja kärsivällisesti.

Jossain vaiheessa tilaisuutta oli pieni esittelykierros, jossa pariskunnat kertoivat lyhyesti tarinansa. ….viimeiset kuusi vuotta yritetty lasta… 4 keskenmenoa… viimeiset kolme vuotta hoidoissa… Aika monta pitkää ja surullista tarinaa.

Mutta toivottavasti niillä kaikilla olisi onnellinen loppu. Myös niillä happamilla nelikymppisillä.

Odotusta

Noin 24-vuotiaana minuun iski vauvakuume. Olen aina pitänyt lapsista, mutta vasta seurusteltuani pari vuotta mieheni kanssa olin täysin valmis heittämään hyvästit epäsäännölliselle ”nuoren” elämälle ja rupesin unelmoimaan perhe-elämästä. Tosin mieheni ei ollut vielä valmis, joten minä odotin.

 

Parin vuoden vauvakuumeilun jälkeen mies oli vihdoin valmis yrittämään vauvaa. Olin onnesta soikea, ja yrittäminen oli aluksi jopa jännittävää. Ehkäpä nyt olenkin raskaana. Odotin ovulaatiota, ja sen jälkeen odotin 2 viikkoa ennen kuin kuukautiset taas alkoivat. Kuukaudet vierivät, ja minä odotin, joka kuukausi.

 

Jossain vaiheessa aika rupesi pitenemään, ja rupesimme pelkäämään että jotain olisi vialla. Soitin omalle lääkärilleni marraskussa 2007, sain ajan kolmen viikon päähän. Ja minä odotin ne kolme viikkoa. Siitä seuraavat puoli meitä tutkittiin siellä sun täällä. Ja me odotimme, tuloksia peläten.

 

Vihdoin kesäkuussa 2008 olimme valmiita aloittamaan hoidot, kun tutkimukset oli tutkittu. Tuli sairaanhoitajien lakko, ja me odotimme kuukauden lisää.

 

Yritin ilmoittautua heinäkuussa hoitoon, mutta klinikallamme (julkinen) ei ollut tilaa. Ja minä odotin taas kuukauden. Elokuussa pääsin sentään hoitoon, ja alkion siirron jälkeiset piinaviikot vasta hirveää odotusta olivatkin. Lokakuu piti pitää pakollista taukoa, joten odottelin taas kuukauden.

 

Marraskuussa siirrettiin yksi pakkasalkio kyytiin, ja piinaviikot menivät taas hitaasti, mutta päättyivät taas ikävästi. Joulukuussa yritin ilmoittautua taas hoitoon, mutta ei ollut tilaa. Saimme odottaa taas kuukauden lisää. Tänään yritin samaa, ei taaskaan tilaa. Taas yksi kuukausi lisää odotusta.

 

Miten tämän ajatusmaailman saisi käännettyä? Olenko itsekäs ihminen joka haluaa kaikki-nyt-mulle-heti, kun minusta tämä odotus on kohtuutonta ja raastavaa? Lipuuko elämä ohi odottaessa? Onko kenelläkään muuta vinkkiä kuin ”nauti siitä mitä sinulla on”? Koska vaikka minulla on ihana mies ja (pian) ihana työpaikka, tämä odotuksen odotus tuntuu piinaavan pitkältä.

Ei tälläkään kertaa

Ei ollut tilaa meille, tälläkään kertaa. Hoitaja oli todella pahoillaan, mutta heillä on kovat ruuhkat tällä hetkellä. Sanoin että kuukautiseni ovat taas vähentyneet, ja kysyin epätoivoisena voinko yrittää taas huomenna (aamulla tuli punaista joten ilmoittauduin, kun taas nyt tulee ruskeaa tiputtelua), ja hän sanoi:

”Voithan sä aina kokeilla, mutta meillä on kyllä hirvee ruuhka nyt. Viimeistään ens kerralla pääset sitten hoitoon”.

Ahdistaa.

Julkinen systeemi. Tuleva reissu synnytysosastolle (helmikuussa kun miehen veljen tyttöystävä synnyttää). Tulevat ristiäset. Hedelmöityshoidot. Turhat toiveet. Jatkuvat pettymiset. Koko hemmetin lapsettomuus, joka poraa tummaa aukkoa mieleeni ja sydämeeni.