Maailma on julma ja epäreilu paikka. Olen juuri kyynelehtinyt lukiessani Mansikkamaidon blogia, ja toivon hänelle voimaa ja jaksamista, kun hänen pieni vauvanalkunsa on mennyt enkeliksi taivaalle.
Olen monta kertaa miettinyt miten minä pelkäisinkään jos tulisin raskaaksi. Jos kaipuu ja ikävä on jo nyt niin suurta, vaikka en niitä kahta viivaa ole ikinä nähnytkään, niin miten kestäisin sen menetyksen jos se kaikista suurin onni otettaisiin minulta pois? Kaipa sen kestäisi, kaipa niitä voimia jostain löytäisi. Niin minä löydän nytkin, kun elämä potkii päähän.
Olen toivonut tulevani raskaaksi viimeiset pari vuotta, ja näiden vuosien aikana on tullut vuodatettua monta kyyneltä. Joskus ajattelen että he, jotka ovat saaneet olla edes hetken raskaana, ovat onnekkaita, koska he ovat edes hetken saaneet kokea sen kaikista suuren onnen. Ja he ovat ”oppineet” että he voivat tulla raskaaksi. Toisaalta, he ovat varmasti kokeneet niin suuren surun ettei sitä edes voi verrata minun tuskaani. Minulta ei ole viety mitään pois, paitsi toivoa, kun olen epäonnistunut hoidoissani.
En oikein tiedä kuinka uskonnollinen olen, en tiedä olenko vihainen yläkerran herralle enkä ole varma mihin uskon, mutta liikutuin seuraavasta tarinasta jonka löysin Positiivareiden värssyparkista.
Eräänä yönä näin unta,
että kuljin meren rannalla Herran kanssa.
Taivaalla välkehti kuvia elämästäni.
Huomasin, että niissä kaikissa
oli jalanjälkiä hiekassa.
Joskus jälkiä oli kahdet, joskus vain yhdet.
Elämäni vaikeissa kohdissa näin
vain yhdet jalanjäljet ja sanoin:
”Herra, sinä lupasit kulkea aina kanssani.
Mikset sinä ollut rinnallani,
kun tarvitsin sinua kipeimmin?”
Herra vastasi: ”Niissä kohdissa,
joissa olet nähnyt vain yhdet jalanjäljet,
lapseni, minä kannoin sinua.”
Haikaranpelätin 
Voi, aivan kuin lukisin omia ajatuksiani. Olen käynyt läpi ihan samoja asioita ja pohtinut kumpi onkaan onnekkaampi se joka on saanut kokea suuren onnen ja menettänyt sen vai se joka ei sitä koskaan ole saanut kokea. Haluan jaksaa uskoa, että murheen määrä on jotenkin vakio, eli jos minulla on vaikeaa tämän lapsettomuusasian kanssa niin sitten joku muu asia sujuu helpommin myöhemmin elämässäni. Kaikilla meillä on omat murheemme ja ilomme eikä kukaan selviä tästä elämästä naarmuitta. Runo oli koskettava, kiitos!
kommentti Kirjoittanut Tirli — 16 tammikuun, 2009 @ 8:44 pm |
Taas kerran: aivan samat ajatukset. Välillä ajattelen, että kunpa olisi saanut olla edes hetken raskaana. Että tietäisi, että niin voi käydä. Että se on mitenkään mahdollista. Mutta sitten kun sitä tarkemmin miettii, niin ymmärtää vähän, miten hirveää se olisi. Ja joo, siinä saisi tiedon, että raskaaksi tuleminen on mahdollista, mutta myös uuden pelon: että se ei ikinä johda mihinkään.
Mä olen aina tykännyt tuosta jalanjäljet hiekassa -kertomuksesta. Se on lohduttava.
kommentti Kirjoittanut monalina — 17 tammikuun, 2009 @ 12:34 am |
Täällä myös yksi, joka toivoisi joskus näkevänsä kaksi viivaa tikussa ihan sen vuoksi, että tietäisi sen yleensäkin olevan edes mahdollista. Toki sitten olisi katastrofi, jos raskaus menisi kesken, mutta en varsinaisesti tässä hetkessä ajattele tai pelkää sellaista. Koska ei ole niitä kahta viivaakaan. Luulen, että tämä on tapa ajatella askel kerrallaan edes jossakin asiassa.
Voimia!
kommentti Kirjoittanut nuuti — 17 tammikuun, 2009 @ 12:13 pm |
Minä olen kahdesti saanut ne kaksi plussaa tikkuun, mutta lapsettomia ollaan edelleen. Sanoisin, että nyt on helpompaa, kun tiedetään, että raskaus on ainakin mahdollinen. Tietenkin, jos nämä keskenmenot tästä vielä jatkuu, niin asia ehkä muuttuu… Sen tiedän, että jos vielä plussan saan, pelkään niin kauan keskenmenoa, että lapsi on sylissä asti.
kommentti Kirjoittanut Veera — 17 tammikuun, 2009 @ 7:09 pm |
Veeran kanssa samat sanat. Kaksi kertaa ne maagiset onnen viivat on testiin piirtyneet mutta niin vaan lapsettomana ollaan edelleen. Mä myös ajattelin ennen sitä ensimmäistä plussaa että ne jotka ovat viivat saaneet ovat jollain lailla onnellisemmassa (hah, mikä sana kun puhutaan lapsettomuudesta!) asemassa siksi että he tietävät raskauden olevan mahdollinen. Vielä ensimmäisen keskenmenon jälkeen ajattelin että no niin, nyt ainakin tiedetään että se on mahdollista. Ne ajatukset karisivat melko nopsaan kun toisen plussan jälkeen kaikki tapahtui täysin indenttisesti ensimmäiseen keskenmenoon verrattuna. Nyt on enää pelko. Meille se, että niiden kahden viivan piirtyminen testiin on mahdollista, ei tarkoita että raskaus ja lapsen saaminen olisi. Pelko on kasvanut äärettömiin mittasuhteisiin km:jen jälkeen, joskin se on aina ollut olemassa mutta nyt entistä suurempana ja tuskallisempana. Kun tietää mikä se tunne on jonka ne kaksi viivaa saa aikaan. Kun tietää kuinka suuri voi onni olla, pelkästään siitä positiivisesta raskaustestistä.
Toivotaan ja rukoillaan että se Herra tosiaan kantais meistä jokaista! Että edes jossain kohtaa olis helpompi polku kulkea!!
Voimia ja jaksamista, muuta en osaa sanoa!!!
kommentti Kirjoittanut Aadis — 19 tammikuun, 2009 @ 1:10 pm |
Niin lohdullinen runo tämäkin! Runot on ihania, kun tuntuu että omat sanat loppuu kesken. Ja kiitos, että olet myötäelänyt. Kyllä se jokaisen suru on lohduton ja ainutkertainen sen plussan jälkeen. Ajattelin myös aikaisemmin, että se plussan näkeminen helpottaisi, tietäisi asioiden olevan mahdollisia. Se onkin totta, mutta nyt tietää sen, että ne ovat entistäkin vaikeampia. Pelko ja mahdollinen epäonnistuminen ei tosiaankaan lopu plussaan, ainakaan meillä näin kahden kesken menneen ja varsinkin tämän viimeisen epätietoisuuden jälkeen. Kuten Veerakin totesi, on vain entistä suurempi pelko. Onneksi kaikki sen plussan lopulta saavat, eivät joudu tälle polulle.
Voimia sinnekin, tämän ja muiden asioiden ajatteluun!
kommentti Kirjoittanut Mansikkamaito — 19 tammikuun, 2009 @ 1:29 pm |