Not a superwoman

Aloitin maanantaina uudessa työtehtävässäni. Uusi naispuolinen pomoni oli ostanut minulle suuren kukkakimpun ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi. Siitä lähtien esitellyt itseni miljoonalle uudelle työkaverille (enkä meinaa muistaa kenenkään nimiä) ja ollut tapaamisissa pää pyörällä kun keskustelut pyörivät aivan uusissa asioissa. Työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, mutta myös erittäin haastavalta.

Mieheni on myös innoissaan puolestani. Joka ilta kotiin tullessani hän kysyy miten päiväni meni, mutta olen liian poikki selittääkseni mitään. Ilmeisesti tämä aivojen käyttö vaatii paljon energiaa. En jaksa tehdä kotona yhtään mitään. Laitoin eilen nopeasti ruokaa, mutta astiat ja kattilat jäivät pesemättä, ja koti näyttää sikalalta. Mieheni yritti saada välillä keskustelua aikaan, mutta tuijotin lasittunut ilme kasvoilla joko telkkaria tai tietokonetta. Uudet työtehtävät ja deadlinet surraavat jatkuvasti päässäni, ja saan ideoita ja muistan unohtuneita tehtäviäni yrittäessäni nukkua.

 

Toisaalta en halua valittaa. Olen pitkään kaivannut haasteita ja niitä olen vihdoin saanut. Toisaalta kauhistuttaa miten ensi kuussa taas alkavat hoidot sopivat tähän väliin. Julkinen klinikka kun ei jousta tippaakaan skannausajoissa, ja munasoluni eivät voi ajoittaa kasvuani juuri siihen tahtiin, etten joudu perumaan yhtäkään työmatkaa.

 

Haluaisin olla Superwoman: ahkera työntekijä, hyvinvointiin ja stressittömään elämään panostava ivf-potilas, parempi vaimo (rankan työpäivän jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa siivota saatika harrastaa seksiä) ja harrastaa urheilua (taisin käydä salilla viimeksi elokuussa). Toivottavasti tuleva kevät auringonsäteineen tuo lisää voimia ja energiaa!

 

t. Haikaranpelätin

ps. Menkat ovat ilmeisesti pikkuhiljaa tuloillaan –tuttu tiputteluvuoto alkoi jo eilen. Sitten kun hanat aukeavat kunnolla selviää seuraavan hoitomme aikataulu.