Elossa

En ole pitkään aikaan päässyt blogiini, koska rakkaan työpaikkani it-osasto on näköjään päättänyt että wordpress sekä muut ”hömpöttelysivut” ovat kiellettyjen sivujen listalla läppärissäni, jota käytän siis myös kotona. Eli tästä lähtien joudun kirjoittamaan mieheni tai jonkun muun koneella. Toiveena olisi oma ”privaatti” tietokone lähiaikoina. Kehtaavatkin noin rajoittamaan yksityiselämääni! 🙂

Tänään on mieheni veljen tyttöystävän laskettu aika, ja miehen koko perhe odottaa jännityksellä milloin perheeseen syntyy uusi jäsen. Minulla on tästä aika ristiriitainen olo -toisaalta haluan synnytyksen, sairaalassa vierailun ja koko hömpötyksen alta pois, ja samalla minulla on huono omatunto siitä etten iloitse tarpeeksi mieheni veljen perheen puolesta. Koko synnytys ja sairaalaanmeno tuntuu tällä hetkellä siltä että pitäisi hypätä avantoon -jännittää ihan kamalasti, mutta vihdoin vedessä ollessa tuntuu että ei se vesi nyt niin kylmää ollutkaan. Olen päättänyt mennä sairaalaan, ahdisti miten paljon tahansa, ehkä se vesi tuntuukin lämpimältä siitä jälkeen. Olen ostanut pikkuiselle Finlaysonin lohikäärme-lakanat, ja paketoinut ne vaaleansiniseen lastenpaperiin.

Meidänkin elämässä tapahtuu taas pian jotain, kun neljän päivän päästä alkaa seuraava ICSI vaihdevuosineen. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, odotukset eivät ole enää niin korkealla kuin viime kerralla. Muutenkin on aika haikea ja turtunut olo koko lapsettomuuden suhteen.

Että ei mitään sen kummempaa tällä kertaa, mutta torstaista lähtien rupean raportoimaan uutta hoitokiertoamme. Aseet ovat samat kuin edellisessä, samoilla hormoniannoksilla mennään, ja toiveena olisi saada kaksi alkiota mukaan kyytiin.

Saa nyt nähdä.

Not a superwoman

Aloitin maanantaina uudessa työtehtävässäni. Uusi naispuolinen pomoni oli ostanut minulle suuren kukkakimpun ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi. Siitä lähtien esitellyt itseni miljoonalle uudelle työkaverille (enkä meinaa muistaa kenenkään nimiä) ja ollut tapaamisissa pää pyörällä kun keskustelut pyörivät aivan uusissa asioissa. Työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, mutta myös erittäin haastavalta.

Mieheni on myös innoissaan puolestani. Joka ilta kotiin tullessani hän kysyy miten päiväni meni, mutta olen liian poikki selittääkseni mitään. Ilmeisesti tämä aivojen käyttö vaatii paljon energiaa. En jaksa tehdä kotona yhtään mitään. Laitoin eilen nopeasti ruokaa, mutta astiat ja kattilat jäivät pesemättä, ja koti näyttää sikalalta. Mieheni yritti saada välillä keskustelua aikaan, mutta tuijotin lasittunut ilme kasvoilla joko telkkaria tai tietokonetta. Uudet työtehtävät ja deadlinet surraavat jatkuvasti päässäni, ja saan ideoita ja muistan unohtuneita tehtäviäni yrittäessäni nukkua.

 

Toisaalta en halua valittaa. Olen pitkään kaivannut haasteita ja niitä olen vihdoin saanut. Toisaalta kauhistuttaa miten ensi kuussa taas alkavat hoidot sopivat tähän väliin. Julkinen klinikka kun ei jousta tippaakaan skannausajoissa, ja munasoluni eivät voi ajoittaa kasvuani juuri siihen tahtiin, etten joudu perumaan yhtäkään työmatkaa.

 

Haluaisin olla Superwoman: ahkera työntekijä, hyvinvointiin ja stressittömään elämään panostava ivf-potilas, parempi vaimo (rankan työpäivän jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa siivota saatika harrastaa seksiä) ja harrastaa urheilua (taisin käydä salilla viimeksi elokuussa). Toivottavasti tuleva kevät auringonsäteineen tuo lisää voimia ja energiaa!

 

t. Haikaranpelätin

ps. Menkat ovat ilmeisesti pikkuhiljaa tuloillaan –tuttu tiputteluvuoto alkoi jo eilen. Sitten kun hanat aukeavat kunnolla selviää seuraavan hoitomme aikataulu.

 

Ultranäkymiä

Olin eilen ultrattavana. Kohdun limakalvo näytti normaalilta, ja siellä ei näkynyt kystia. Jee! Tosin ihmettelin kun ultran ruudulla oli jokin tuntematon musta klöntti (olen jo tottunut erottamaan kohdun ja munarakkulat ultran ruudusta), ja kysyin lääkäriltä mikä se oli. Lääkäri nauroi siihen, että ”joo, no se on ihan suolta, siellä on jotain… niin, siis se on suoli jossa on tavaraa”. Eli olen nyt virallisesti nähnyt oman paskakikkareeni ultrassa! Kyllä nauratti ja nolotti jälkeenpäin…

Sain reseptin Ovitrelleen, ja otan irroituspiikin huomenillalla. Ovitrelle pitää ”munista kiinni” 35 tuntia, eli varmistaa että minulla on ovulaatio sunnuntaina. Koska alkioni on kahden päivän ikäinen, siirretään se matkaan tiistaina JOS se selviää sulatuksesta. Näin alkioni sopeutuu mahdollisimman hyvin luonnolliseen kiertooni.

Kysyin lääkäriltä että voinko siirtyä suoraan pitkän kaavan IVF:ään ensi viikolla, jos alkio ei selviydy, ja katsottua piiiiiiiiitkään kalenteria antoi lääkäri vihdoin luvan!! Jee!! En tiedä toivonko että alkio ei selviydy vai että se selviytyy sulatuksesta (tuoreessa siirrossa olisi tuplamahdollisuudet), mutta joka tapauksessa ehdin saada yhden kaverin kyytiin vielä ennen joulua. Pyysin hetken mielijohteesta piikit Synarela-nenäsuihkun sijaan, kun mielestäni piikittely oli melkein harmittomampaa kuin sniffailu viime hoidossa. Piikki tarvitsee muistaa ainoastaan kerran päivässä, kun taas Synarelaa varten on oltava puhelin muistuttamassa kahdeksan tunnin välein.  Eli nyt on sitten reseptit kainalossa sitäkin varten!

Alkiollani on 50% mahdollisuus selviytyä sulatuksesta. Jos se selviytyy ja se siirretään niin sillä on 20% mahdollisuus saada minut raskaaksi. Ei tarvitse olla suuri matemaatikko tajutakseen että tuskin minä olen raskaana jouluna, mutta onpahan taas hieman toivoa. Parempi sekin kun odotella turhautuneena.

Jänskättää

Nyt jänskättää taas pitkästä aikaa. Koko lokakuu ja marraskuun alku on ollut hiljaiseloa ja pakollista taukoa hoidoista, mutta tänään pääsen taas vauhtiin.

Nyt on koopee 12, ja menen parin tunnin päästä skannattavaksi klinikalle. Tänään on tarkoitus selvittää miltä siellä alaluukussa näyttää (hauska ja hirveä sana tuo alaluukku, opin Sofialta) ja katsoa onko alakerta valmis vastaanottamaan pienen kolmisoluisen pakkasalkion mukaan matkaan loppuviikosta. Katsovat ilmeisesti kohdun limakalvon paksuutta ja sitä että löytyykö alakerrassa kystia (toivottavasti ei). Yritän myöskin saada selvyyden suureen kysymykseeni, eli saanko ruveta sniffailemaan Synarelaa ensi viikolla, jos alkioni ei selviydykään sulatuksesta. Eli jännättävää riittää, ja tästä se vaan pahenee! Aina kun on mahdollisuus, on myös mahdollisuus pettyä, sen takia en uskalla toivoa liikaa.

Kerroin viime hoidon aikana pomolleni hoidoistamme, koska olin joutunut valehtelemaan jo moneen kertaan poissaolostani. No, viime viikolla yksi TOINEN (naispuolinen) pomo tuli kysymään olisiko mulla hetki aikaa jutella. Kävi ilmi, että pomo oli kertonut kollegalleen hoidoistamme, joskin ihan hyvää tarkoittaen koska tämä naispuolinen pomo on myöskin hoidoissa. Tavallaan ilahduin kun tiedän nyt että kolmen metrin päässä työpöydästäni istuu joku joka ymmärtää minua, mutta toisaalta loukkaannuin hieman kun pomoni oli luvannut että salaisuuteni pysyy meidän välisenä. No, turha sitä on märehtiä.

Olimme mieheni kanssa viime viikonloppuna Gospel Workshopissa. Siis täh?? Aivan, laulamassa gospelia koko viikonlopun. Emme ole muuten kovin ahkeria kirkossa kävijöitä, mutta ajattelimme että meille tekee hyvää tehdä jotain IHAN muuta. En päässyt kuitenkaan lapsettomuudesta eroon kirkossakaan, koska gospelien kauniit sanat saivat ihan uuden merkityksen. ”God´s got a blessing, get ready” -mitäs siinä voi muuta ajatella että ihan kohta saan vauvan! Tai ”Get ready for your miracle”! En osaa edelleenkään päättää uskonko että koko hedelmöittyminen on suurta sattumaa ja arpapeliä, vai onko jollain yläkerran tyypillä suunnitelma meitä varten. Se kysymys ei taida ikinä selvitä.

Jänskättää.

Uusi kierto, uudet kujeet

Ilmoittauduin lauantaina aamupäivällä hoitoon jättämällä viestin klinikan puhelinvastaajaan, niinkuin sinne aina ilmoittaudutaan. Kuukautiset eivät olleet alkaneet vielä siinä vaiheessa, joten minulla oli hieman huono omatunto kun ”huijasin”, mutta kolmen tunnin ja yhden raskaustestin jälkeen kuukautiset sitten tulivatkin. Lauantai kun oli viimeinen päivä ilmoittautua hoitoon ennen klinikan joululomaa, eli läheltä piti!!

Klinikalta soitettiin tänään takaisin, ja sain ajan skannaukseen 12. marraskuuta, kiertopäivälle 12 (on niin helppo laskea kun kierto näyttää menevän kalenterin kanssa yhteen).  Skannauksen tarkoituksena on saada arvioitua milloin minulla on luonnollinen ovulaatio, jotta kolmisoluinen pakkasalkioni voidaan siirtää luonnollisessa kierrossa ovulaation aikoihin.

Kysyin hoitsulta mahdollisuudesta ruveta sniffailemaan Synarelaa 21. päivä, jos alkioni ei selviäkään sulatuksesta (fifty-sixty mahdollisuus kuten Nykänen sanoisi). Hoitsu ei osannut luvata mitään, kuulemma saan jutella asiasta lääkärin kanssa kunhan olen skannattavana. Olin siitä hieman pettynyt, koska petyn varmasti kovin jos alkio ei selviydykään ja jos joudun odottamaan tammikuulle. Jos ja jos, turha sitä on miettiä vielä, mutta en voi olla miettimättäkään. Voi kun olisi miehekkäät putkiaivot, niin voisin keskittyä siihen yhteen kolmisoluiseen vauvanalkuuni miettimättä niin paljon ”mitä jos” ja ”sit kun”.  

Ei auta muuta kuin odotella taas seuraavaa etappia, ja elää päivä kerrallaan.

Tyhmä sanonta… elää päivä kerrrallaan, ihan kuin sitä voisi muka elääkään kahta päïvää kerrallaan! Mutta jos voisin elää seuraavat 9 päivää kerrallaan ja ne menisivät siten nopeammin, niin tekisin mielelläni niin!

Vali vali

Kuukautiset eivät ole vieläkään alkaneet kunnolla, huomenna on kaikista viimeinen mahdollisuus jotta pääsisimme vielä hoitoon ennen joulua. Tuntuu kuin katselisin maailmaa harmaiden lasien läpi. Minulla on edelleen huono omatunto siitä etten osaa nauttia kaikesta siitä hyvästä mitä minun elämässäni on.  

 

Minulla on ihania ystäviä. Mutta… Ne kaikista parhaimmat ovat niin kaukana, ja iltaisin töiden jälkeen olen niin poikki että en jaksa lähteä ”humputtelemaan” ja vaalimaan muita ystävyyssuhteitani. Minun tekee vain mieli käpertyä sohvalle mököttämään sen sijaan että menisin pitkästä aikaa kahvittelemaan tuttavan/ystävän kanssa. Koska hän kuitenkin kysyisi mitä kuuluu. Ahdistun jokaisesta mitä kuuluu-kysymyksestä, koska joka ikinen kerta vastaan ”ihan hyvää, töitä ja silleen” (tai ”ihan ookoo, sitä samaa, ostettiin auto” tai muuta turhanpäiväistä) vaikka ajattelen mielessäni että ihan paskaa, en ole edelleenkään raskaaana, ja minulla on siitä paha mieli.

 

Minulla on vakaa työpaikka ja mukavia työkavereita… Mutta joka aamu töihin mennessäni ajattelen blaaaaaah koska olen ollut samoissa hommissa liian pitkään. Pomonikin on kannustanut minua hakemaan muita paikkoja firman sisällä. Onneksi nyt ei sentään potki pihalle… Mutta minulla on huono omatunto siitä etten ole innostunut työstäni, työnantajani olisi ansainnut innokkaan työntekijän.

 

Minulla on maailman ihanin mies, ja miehelläni on paha mieli siitä että hän ei riitä. Hän riittää minulle aviomiehenä, ystävänä ja kumppanina, mutta hän ei valitettavasti korvaa niitä muita aukkoja sydämessä. Mieheni sanoi taas eilen ”voi kun voisin tehdä jotain”, mutta hän ei voi kun halata, tukea ja lohduttaa. Minulla on huono omatunto siitä että kaadan niin paljon roskaa miehen hartioille kannettavaksi, hän joutuu taistelemaan kahden edestä. Voi kun voisin olla se iloinen ja huoleton vaimo jonka hän ansaitsisi.  

 

Tuntuu että se mitä kirjoitan blogiini on jo tullut kirjoitettua aikaisemmin, oikeastaan koko elämässäni on sellainen olo että junnaan vaan paikallaan. Jatkan kuitenkin kirjoittamista, koska se puhdistaa ajatuksia ja mieltä.

Tule tule, täti kulta!

(selvennys kaikille ”normaaleille” lukijoille -tädillä tarkoitetaaan täti punaista eli kuukautisia)

Tietääkö kukaan niksejä millä kuukautiset saisi alkamaan? Auttaako jos hyppii tasajalkaa, heiluttaa lanteita, harrastaa seksiä? Eikö? No en arvellutkaan, höh.

Lauantaina on viimeinen mahdollisuus ilmoittautua vielä yhteen hoitoon ennen joulua. Ja veikkaan että todella moni kokeilee onneaan juuri lauantaina (kokeilen itsekin vaikka menkat ei ihan oikeasti vielä silloin alkaisikaan), joten haluaisin kuukautiset mielellään jo nyt. Klinikka kun ottaa vain kolme naista hoitoon päivässä, joten vuoden viimeisitä hoidoista on kova kilpailu.

Meneillään oleva kierto, oikeastaan koko lokakuu, on ollut välikierto, paussi hoidoista. En tiedä onko tämä paussi tehnyt hyvää vai onko se ollut turhaa odottelua. Moni kertoo saavansa välikierron aikana muuta sisältöä elämään, ja muuta ajateltavaa, mutta minun on ollut vaikea irtautua ajatuksistani. Välikierron aikana haluaa lasta ihan paljon kuin normaalistikin, mutta asialle ei voi tehdä yhtään mitään, ja ei ole edes mahdollisuutta raskautua. Hoidon aikana on edes mahdollisuus. Eli jos itse saisin päättää, olisin varmasti koko ajan hoidossa. Ehkä ihan hyvä että klinikka määrää pakolliset hoitotauot, muuten varmasti sekoaisin jossain vaiheessa. 

Selviääköhän kolmisoluinen alkioni sulatuksesta? (en tiedä mitä oikeastaan toivon, koska tuoreella hoidolla olisi yli tuplamahdollisuudet). Tuleekohan minusta ikinä äitiä? Milloin taas seuraava ”juuri toisensa tavannut” pariskunta ilmoittaa iloisista uutisistaan? Milloin on minun vuoro? Saanko biologista lasta, vai adoptoimmeko pienen aasialailslapsen mieheni kanssa? Opinkohan koskaan olemaan tyytyväinen siihen mitä minulla on?

En tiedä uskaltaisinko edes kuulla kaikkia vastauksia.

The only ways is up!

Eilen oli sellainen olo että kävin ihan pohjalla. Kiukuttelin miehelleni, itkin, työnsin hänet pois, olin todella hankala.

Mutta niinhän se on yleensä että kaikki hyvät ja huonot asiat elämässä kasaantuu samoihin hetkiin. Olen hakenut kesästä asti uutta työpaikkaa, sekä firman sisältä että ulkopuolelta.  Kerta toisensa jälkeen olen saanut meilin ”…valitettavasti tällä kertaa… kiitos mielenkiinnosta”. No, ei siinä mitään, mutta ne firman sisäiset paikat on myöskin mennyt ohi, vaikka henkilöstöosastomme on kannustanut minua hakemaan niitä. Tuleehan niitä paikkoja varmasti lisääkin, mutta sain eilen kuulla että paikka jota mainostettiin firman intranetissä avoimesti on sovittu etukäteen yhdelle työkaverilleni, ilman että pääsin edes haastatteluun!

Muista kuluneen viikon tapahtumista voisin mainita sen että sekä omani että mieheni mummo on tällä hetkellä huonossa kunnossa sairaalassa, joutuivat sattumalta sairaalaan vielä samana päivänä! Lisäksi minusta tuntuu että joka toinen kuulumisiani kysyvästä kysyy ”onks mitään uutta”  vihjailleen raskauteen. Ja jos kysyjä ei tunne minua kysyy suoraan ”milloinkas on teidän vuoro”. Muutama katsoo suoraan mahaan jutellessaan kanssani, tiedättehän samalla ärsyttävällä tavalla kuin miehet saattavat katsoa rintoja jutellessaan. Ei siellä ole mitään, olen vain lihonut, ja toi ei ole YHTÄÄN diskreettiä, tekisi mieli huutaa.

Kerroin eilen kaikki ajatukseni ja suruni miehelleni (parin tunnin kiukuttelun jälkeen), ja hänkin rupesi itkemään. Hän ei ymmärrä että minun on vaikea iloita ”siitä mitä minulla on”, ja en suoraan sanottuna ymmärrä itsekään.

Mutta tästä on vain yksi suunta, ja se on eteenpäin! Tai siis ylöspäin….Tai siis…

Ennustuksia

En lue horoskooppeja, en usko enneuniin, ja suhtaudun erittäin skeptisesti kaikenlaisiin ennustajiin. En tiedä onko meidän tarina ”tähtiin kirjoitettu” tai Jumalan suunnitelmiin kuuluva, vai onko raskaus aina uskomattoman onnekas sattuma. Kuitenkin, elämäntilanteeni muuttuessa, olen avoin vaikka mihinkä huuhaa:han.

Laitoin puoliksi huumorimielessä meilit kahdelle ennustajaeukolle viime huhtikuussa, Madam Mammalle ja Ennustaja-Ellille. Heille piti laittaa sähköpostitse minun ja mieheni syntymäajat, jonka jälkeen he ilmeisesti lukevat korteista tulevien lasteni syntymäajat. Ennustaja-Elli vastasi heti seuraavana päivänä, ja Madam Mamma vastasi toissapäivänä. Sain seuraavanlaiset vastaukset:

”Hei!

Korttieni mukaan saatte 3 lasta: tytön heinäkuussa v. 2009, pojan heinäkuussa v. 2010 ja tytön huhtikuussa v. 2014.

Terv. Madam Mamma”

”Sinulle syntyy tyttö 28.6.2009, poika 20.9.2012 ja poika 4.2.2014. T. EE”

Kolme lasta! Olisin niin kiitollinen siitä yhdestäkin! Noita ennustuksia ei kannata ottaa niin vakavasti, mutta kuitenkin erikoista että molemmat ennustajat saivat noinkin samantyyppisen tuloksen. Varmasti ihan hömppäjuttuja, mutta ehkä nuo lukemat antavat pikkiriikkisen lisää toivoa seuraavaan yritykseen, eli siihen kolmisoluisen pakkasalkion siirtoon. Sama kai se on mistä sitä toivoa tulee, kunhan sitä tulee jostain, vai mitä?  

Harmaata

En ole kirjoittanut blogiini muutamaan päivään, koska ei ole yksinkertaisesti ollut mitään kirjoitettavaa. Meillä on pakollinen välikuukausi hoidoista meneillään, joten sillä puolella ei tapahdu mitään.

Olimme miehen kanssa viikonloppuna anoppilassa. Mieheni veli perheineen oli myös siellä, ja se oli samalla ihanaa ja rankkaa. Leikin ja peuhasin lasten kanssa, katsoin piirrettyjä kaksivuotias pikkuneiti sylissä, ja mieheni pelasi jalkapalloa viisivuosiaan veljenpuoikansa kanssa. Ne lapset ovat oikeasti niin ihania, kiukutteluista huolimatta. Nähdessään minut veljenpoika otti turbovauhdin ja hyppäsi syliini iloisesti, eihän siinä voi olla sydän sulamatta. Toivoisin että voisin vain iloita näiden lasten seurasta hyvillä mielin, ilman että haikeus valtaa mielen.

Mies sanoi tänään olevansa huolissaan minusta, ja mietti olenko masentunut, koska olen vaisumpi ja väsyneempi kuin normaalisti.  En mielestäni ole masentunut, koska on kuitenkin sellainen ”kyllä tämä tästä joskus vielä”-olo. Ei nyt, mutta joskus. Nyt on sellainen olo että tekee mieli käpertyä peiton alle ja mököttää siellä jonkun aikaa. En tiedä minkälaiset oireet kuuluvat masennukseen,  mutta yhdistän itse masennuksen epätoivoon, voimattomuuteen ja siihen että elämä tuntuu aivan toivottomalta.

Järki sanoo että ”mitä hemmetissä nyt valitat, Haikaranpelätin, sulla on maailman ihanin mies, vakaa työpakka (joskin vähän tylsä), kiva koti, ihania kavereita”, mutta mieli on silti aika harmaa. Mieheni ON maailman ihanin, mutta vaikuttaahan se parisuhteeseenkin kun se kaikista suurin toive ei toteudu. Työpaikkani -tjaa- on mitä on. Olen hakenut töitä tässä hoitojen ohella, mutta toistaikseksi ei ole tärpännyt. Koti on sotkuinen ja pitäisi siivota koska saan viikonloppuna sekä mieheni ja omat vanhempani kylään, mutta en en vain jaksa. Kaverit on edelleen ihania, mutta ne parhaat kaverit ovat kaukana. Ehkä juuri nyt kaipaisin siideriä, kikatusta, meikkailua ja juoruilua.

Mistä sitä energiaa löytyisi? Olen flunssassa, niin en voi ruveta urheilla. Olen väsynyt, mutta en saa nukuttua kunnolla. Kaikki muutaman viikon takaiset energiset suunnitelmat elämän sisällön hankkimisesta tuntuu blaaaah:lta. Ai niin, ja värjäsin muuten tukkanikin (tai itseasiassa mieheni värjäsin kun houkuttelin), ja ihan kuin tässäkin ruskeassa värissä olisi hieman harmaan sävyjä.