Pysäkille jäänyt

Meille lapsettomille on usein kova paikka, kun lähipiirissä ilmoitetaan raskausuutisista. Toisten puolesta voi olla vaikea iloita täysin rinnoin, kun jokainen raskausuutinen muistuttaa niin julmalla tavalla siitä omasta tyhjästä sylistä. Elämän epäreiluudesta ja omista pettymyksistä.

Uutisia tulee joka suunnasta. Käyn harvoin Facebookissa, mutta lähes joka kerta siellä käydessäni on jollain statuksena ”viikkoja kasassa 12+0” tai ”kohta pienen prinsessan äiti”. Kerran erehdyin onnittelemaan vanhaa työkaveriani tulevasta vauvasta, johon hän vastasi kirjoittamalla minun ”wall:illeni” että ”kiitos vaan onnitteluista, milloinkas on teidän vuoro???”.

Joillain on jo kakkoskierros menossa, ja eräs esikoistaan odottava pari ei edes vielä seurustellut kun me pari vuotta sitten rupesimme yrittämään perheenlisäystä. Raskautumisessa ei ole minkäänlaista jonokulttuuria, ja välillä en tiedä edes että seisonko edes oikeassa jonossa. Siitä plussasta kun ei ole mitään takuuta hoidoista huolimatta, saatika sitten loppuun asti menevästä raskaudesta. Yli 70% klinikallamme käyvistä pareista saa lopulta toivomansa lopputuloksen, mutta miksi luottaisin tilastoihin kun ne ovat jo ennenkin olleet meitä vastaan?

Olen ollut valmis äidiksi jo monta vuotta – ennen kuin rupesimme yrittämään odotin sitä että mieheni kypsyisi ajatukseen. Elämäni junnaa paikallaan, vaikka olisin valmis ottamaan askeleen eteenpäin. Henkisesti olen ollut siis jo raskaana monta vuotta! Ja samaan aikaan lähipiirissäni jätetään pillerit pois, ja -poks – 9 kuukauden päästä puhelimeeni tulee tekstiviesti jossa kerrotaan pienen pulleron strategiset mitat.

Mutta minkäs sille teet? Ei tässä voi muuta kuin odottaa, kärvistellä ja valmistautua henkisesti uusiin raskausuutisiin. Kyllähän niihin on jo ruvennut tottumaan.

Perhe on pahin

Olimme taas viikonlopun vietossa anoppilassa. Meitä oli siellä suurempi konkkaronkka, anopin ”iloksi”. Mieheni veli on perheineen siellä joka toinen viikonloppu, koska hänellä on edellisestä suhteesta lapsi, joka asuu lähempänä anoppilaa. Joten heidän on kätevämpi majoittautua anoppilaan sen sijaan että ajaisivat 350 kilometria per suunta hakemaan lapsen omaan kotiinsa, ja saman verran palauttaessa lapsen sunnuntaisin. Heidän on tosin tarkoitus mennä käräjille lapsen äidin kanssa saadakseen sovittua toisen järjestelyn, koska tilanne on erittäin rasittava appivanhemmilleni. Joka toinen viikonloppu nelihenkinen perhe kylässä -lapset herättävät koko talon huutamalla jo aamuvarhain, leikkivät riehakkaasti ja koko perhettä pitää tietysti syöttää ja passata.

No, tähän perheeseen on tulossa uusi tulokas kuukauden päästä, mieheni veljen tyttöystävä odottaa poikaa, parin ensimmäistä yhteistä lasta. Hän valittaa jatkuvasti mahasta johtuvasta kömpelyydestä, turvonneista elefanttijaloistaan ja siitä että häntä väsyttää kun ei voinut nukkua kun vauva potkii. Ja kun hän oli käynyt H&M:ssä, kehtasi sanoa vielä jälkeenpäin että  ”epäreilua ja ilkeetä kun täytyy katsella niitä iiiiihania tyttöjen vaaleenpunaisia lastenvaatteita, eikä saa ostaa yhtään”. Niinpä, onpa epäreilua, voi raukkaa. Jösses.

Tätä konkkaronkkaa katsoessani en voi ajatella muuta kuin miten elämä onkaan epäreilua. Miksei äitiyttä voida ”ansaita” läpäisemällä näin kasvatat lapsesi-kurssin sen sijaan että mieheni veljen tyttöystävän kaltaiset ihmiset raskautuvat sormia napsauttamalla?

Ihmettelet varmaan että miten niin hänen ”kaltaiset”. Olen valittanut hänen lastenkasvatuksestaan ennemminkin, mutta valitanpa taas kerran. Tyttöystävän poika hänen edellisestä suhteestaan, nimeltään A, on mahdoton pikku hirviö. Eikä ihme, hänelle tiuskitaan ja huudetaan, ja poika saa aina tahtonsa läpi. A ei suostunut menemään nukkumaan kl 22.30 perjantai-iltana (viisivuotias!!!), ja mieheni veli (siis isäpuoli) yritti ”pakottaa” raahaamalla sänkyyn kun sanominen ei auttanut.  A huutaa ”päästä irti, sä oot tyhmä”, johon mieheni veli menee lapsen tasolle ja sanoo ”hei sä et puhu mulle noin, ymmärrätkö” pitäen edelleen käsivarresta kiinni. A:n äiti purkaa tilanteen sanomalla väsyneenä ”Kulta anna A:n olla”. Ja poika jatkaa valvomista.

A jatkoi mahdotonta käyttäytymistään myös lauantaina. Rupattelin hänen äitinsä kanssa, ja sanoin että olenpa nähnyt Nanny SOS-ohjelmassa hurjempaakin, siellä oli joku tyttö joka huusi aina suuttuessaan äidilleen ”I dont love you mummy, i hate you! I only love daddy”, johon tämä tyttöystävä sanoi ”niin A sanoo kans joskus kun se on vihainen, ettei se rakasta mua. Mä sanon vaan sille takas että jaahas, en mäkään rakasta sua,mutta silti sun täytyy tehdä niin miten sanon”. Niinpä, tämä äiti joka sanoo lapselleen ettei rakasta häntä -vaikkei sitä tarkoitakaan -saa kuukauden päästä uuden lapsen.

On sanomattakin selvää että A voi pahoin, ja hän käyttäytyy niin huonosti että minulla, miehelläni ja jopa appivanhemmillanikin menee hermot häneen. Tai enemmänkin siihen miten huonosti häntä kasvatetaan. A on suurimman osan ajasta vihainen ja kiukuttelee. Hänellä on sellanen ”lällälllää, sä et saa olla mukana” -vaihe päällä, ja hän sanoo todella ilkeitä juttuja muille ilman että hänen äitinsä tai isäpuolensa puuttuisi siihen sen kummemmin. A sanoi esimerkiksi serkulleen ”SÄ et saa leikkiä meidän kanssa” tai ”lälllällää, sulla ei oo playstationia, mulla onkin, ja sä et saa pelata sitä”.  Häntä ei huvita mennä pihalle leikkimään koska ”siellä on kylmä”, ja hän ei suostu laittamaan mitään muuta kuin Nutellaa leivän päälle aamuisin.

Voisin jatkaa listaa loputtomiin, ja kyse on edelleen ainoastaan viikonlopun tapahtumista. Voisin kertoa siitä, kuinka A sai äidiltään luvan napostella hedelmiä puoli tuntia ennen anopin laittamaa lounasta. Tai siitä kuinka miehen veljen tyttöystävä naureskelee kovaan ääneen että A puhuu joskus ”sählämikieltä” (en osaa kääntään sanaa ”perker” paremmin kuin sählämi, mutta se on todella ruma ja rasistinen sana tanskaksi) kun A leikkii lastentarhassa maahanmuuttajien lapsien kanssa. Hänen ei todellakaan tarvitsisi oppia tuollaisia sanoja, varsinkaan äidiltään.  

Että tällaista tällä kertaa. Ja jep, kyse on samoista ihmisistä jotka eivät millään meinanneet ymmärtää miksi meille pitäisi ostaa joululahjoja, kun kerran ”vaan lapsille ostetaan”.

Unettoman jouluyön ristiäisajatuksia

Viime yönä -jouluyönä -pyörin levottomana sängyssä enkä meinannut millään saada unen päästä kiinni. Ajatukseni pyörivät ensi huhtikuussa olevissa ristiäisissä. Jo nyt? Aivan, olen miettinyt kauhulla tulevia ristiäisiä jo kesästä asti. Mieheni veljen tyttöystävällä on laskettu aika helmikuussa, joten huhtikuussa on ilmeisesti ristiäiset. Ajattelin jo kesällä arvatessani raskauden (näin sen jo hänen silmistään ennen kun he kertoivat raskaudesta) –voi ei, kunhan olen raskaana ennen ristiäisiä.

Jaa että miksikö nyt yhdet ristiäiset ovat niin kauhistuttavat?

Ne ovat kirkossa. Emme ole mieheni kanssa innokkaita kirkossa kävijöitä, joten yhdistän kirkossa käymisen häihin ja hautajaisiin. Tyypillisiin tapahtumiin joihin liittyy paljon suuria tunteita. Aina kun kuulen ”Maa on niin kaunis” rupean vollottamaan koska se muistuttaa minua isoisäni hautajaisista. Kirkkoon liittyy jokin erityinen tunnelma, joka saa minulla usein itkun silmäkulmaan. Ja en halua ruveta vollottamaan ristiäisissä kaikkien nähden. Tiedän että voisin, mutta en halua. Haluan mielummin itkeä lapsettomuuttani yksin kotona tai kahdestaan mieheni kanssa.

Tässä esimerkki joka saa ehkä ymmärtämään miksi lapsettoman on vaikea olla kirkossa. Appivanhempani eivät halunneet mennä eilen joulukirkkoon, koska heidän mielestään se olisi ollut liian rankkaa. Anoppini äiti kuoli juuri ennen viime joulua, ja mieheni isänisä vetelee viimeisiään, joten tämä joulunaika on ymmärrettävästi vaikeaa aikaa heillekin. Voisin ehkä verrata lapsettoman menoa ristiäisiin siihen, että anoppini joutuisi menemään joulukirkkoon, jonka teemana olisi kaipaus, menetys, ja kuolema. Ehkä huono vertaus, ehkä ei.

Papin puheet. Toinen asia joka saa minut herkälle päälle, on papin saarna. Silmäni kostui eilen kuunnellessani joulukirkon saarnaa joulun ihmeestä (milloin meille tulee se kauan odotettu ihme?!), viattomasta poikavauvasta seimessä, sekä Jumalan rakkaudesta ja armosta (olen hieman vihainen tuolle yläkerran ukolle kun kerran kiduttaa meitä lapsettomuudella -mitä armoa se on?). Voisin kuvitella että ristiäiskirkossa pappi puhuisi suuresta elämän lahjasta, perheestä ja Jumalan kauniista lapsesta jonka vanhemmat ovat saaneet. Ei kiitos, en kestä tuollaisia puheita itkemättä.

Ristiäiset ovat perhejuhla. Niissä tapaa varmasti sukuilaisia, joita ei ole tavannut pitkään aikaan. He tietävät, että menimme viime vuonna naimisiin, joten voisin kuvitella ristiäisissä meiltä kysyttävän no koskas on teidän vuoro. Tai jos kyselijät tietävät lapsettomuudestamme, yrittävät he vaivautuneesti keksiä muuta puhuttavaa. Mites työt, ootko vielä samassa paikassa? (vilkuillen samalla vatsaani josko olisinkin raskaana). Tai sitten he kysyvät mitä kuuluu, johon minä puolestaan rupean sepustamaan vaivautuneena ihan hyvää (yeah, right…) tai selittämään työkiireistä.

Olen kummikandidaatti. Meitä ei ole pyydetty kummeiksi, ainakaan vielä, mutta pelkään pahoin että meitä pyydetään. Tai oikeastaan minulla on tästä kummiudesta kaksisuuntaisia ajatuksia. Todennäköisintä on että he pyytävät meitä (mieheni veljineen ovat kummisetiä kaikille toisensa lapsille), mutta jos he eivät pyydäkään, jättävät he sen tekemättä lapsettomuutemme vuoksi.

Mutta jos minua nyt pyydetään kummiksi, en voi jättää juhlaa väliin, oli sitten kuinka kurja kausi monine pettymyksineen. Kummi ei voi keksiä tekosyyksi angiinaa, hänen on pakko olla paikalla. Ja se paikallaolo!! Koko ajatus siitä, että joutuiin seisomaan kaikkien katsottavana ristiäiskirkossa ja ajatella ensaaitkeänyt kyyneliä pidätellen, ahdistaa. Tietäen että puolet kirkon väestä ajattelee voooi raukka tai vilkuillen vatsaani.

Mietin siis kauhulla tulevia ristiäisiä jouluyönä. Saa nähdä, mitä ensi vuosi ja kevät tuo tullessaan. Minulla on vielä yksi mahdollisuus raskautua ennen ristiäisiä, ja jos ensi hoito onnistuisi, olisi koko ristiäiset ihan eri juttu. Odottaisin niitä innolla, hymyilisin kirkossa koska tietäisin että mahassani kasvaisi pieni elämänalku. Saa nähdä, miten tästä kaikesta selvitään.

Aargh!

Täytyy nyt hieman päästellä höyryjä pihalle, kun kerran mies ei jaksa enää kuunnella valitustani.

Meillä on tullut kränää mieheni nuoremman veljen kanssa joululahjoista. Siis joistain hemmetin lahjoista, jotka ovat kiva tapa mutta eivät sen kummempaa. Miehelläni on siis kaksi veljeä, joista molemmilla on kaksi lasta, ja nuoremmalle tulossa pian kolmas. Ostamme normaalisti ”kaikille” (miehen veljille, vaimoille ja lapsille) syntymäpäivälahjat, mutta joulun lähestyessä veljekset ovat ruvenneet miettimään että ehkäpä voisimme rajoittaa lahjojen ostamista, koska jo yhdelle nelihenkiselle perheelle ostaessa kuluu aika paljon rahaa. Tyypillinen summa jolla ostamme miehen suvun kesken on noin 25 euroa per lahja, joten ihan pienistä summista ei ole kyse.

Nämä ”lapselliset” veljekset kumppaneineen olivat sitten päättäneet keskenään  että tänä vuonna säästämme rahaa ja ostamme AINOASTAAN lapsille lahjat. Onhan se ymmärrettävää, että lapsiperheissä ei ole liikaa rahaa. Tämän päätöksen jälkeen veljekset lähettivät kaikille perheen pienimpien lahjatoivelistat (yleinen tapa täällä päin), jossa jopa miehen nuoremman veljen syntymättömällä vauvalla oli OMA lista. Voitteko kuvitella, ensi helmikuussa syntyvä miehen vauva toivoo itselleen Ikean lahjakorttia! No, enivei, miehen vanhemman veljen vaimo tajusi heti että tämä järjestely ei ole meille lapsettomille reilu, joten sovimme hänen kanssaan että me ostamme lahjat heidän kahdelle lapselleen, ja he ostavat meille.

Miehelläni oli kysymys nuoremmalle veljelleen hänen lapsensa toiveesta. Samalla mieheni kysyi veljeltään, onko veljensä saanut meidän toiveemme. Johon veli vastasi että ”mutta eiks me sovittu että ostetaan vain lapsille tänä vuonna lahjat”. Mieheni selitti että tämä nyt ei ole meille ihan reilu ratkaisu, kun meillä ei ole lapsia. Veli ei ollut tästä epäreiluudesta samaa mieltä, eikä ymmärtänyt miksi hänen pitäisi ostaa MEILLE lahjat kun sopimus oli että vain lapsille ostetaan, kun hän ei itsekään saa omaa henkilökohtaista lahjaa. Mieheni vastasi siihen että ymmärtää jos heillä on tiukka rahatilanne, voimme siinä tapauksessa sopia että ostamme kaikki pienemmällä summalla. Mutta veli ei edelleenkään ymmärtänyt meidän pointtiamme. Tämän jälkeen mieheni sanoi puolivitsillä: ”no ei teidän oo tietenkään pakko ostaa meille lahjoja, sitten ei vaan teidän lapsetkaan saa lahjoja”. Lopuksi veli tuhahti että tämä tuli nyt ihan viime tipassa, ja pyysi meitä laittamaan lahjalistat meilitse.

Tämä joulunodotus on muutenkin aika harmaata aikaa. Postiluukusta tippuu harva se päivä joulukortteja, joissa pienten lasten vanhemmat ovat pukeneet pienen räkänokkansa (mutta kuitenkin niin suloisen!) joulutontontuksi. En tietenkään loukkaannu näistä korteista, koska joulukorttien tarkoitus on on yleensä ilahduttaa sen saajaa, enkä myöskään oleta että minulle läheteltäisin joulukuusi-kortteja ainoastaan sen takia että olen lapseton. Mutta kurja mieli noista vauvakorteista tulee kuitenkin.

Tyhmät kortit. Tyhmä lapseton joulu. Tyhmä asenne minulla.

Jäähyllä

Hengissä ollaan, edelleen.

Meillä oli viikonloppuna mieheni veljen nelihenkinen perhe kylässä. Pieni kaksiomme täyttyi muutamaksi päiväksi nauravista pikkuveijareista (jotka heräävät aamukuudelta!), leluista, sekä itkun ja naurun puuskista monta kertaa päivässä. Meille teki hyvää saada elämää tänne meidän luukkumme, jottemme ainoastaan märehtisi sitä mahdollisuutta jota meille ei tällä kertaa suotu. Miehen kaksivuotias veljentyttö roikkui koko ajan minussa kiinni, ja viisivuotias veljenpoika mökötti heidän lähtiessään koska olisi halunnut jäädä meille asumaan.

Eli MELKEIN meni viikonloppu hyvin. Menimme lauantai-iltana kyläilemään mieheni toisen veljen luokse, koko revohka. Olin pitkään jännittänyt tätä tapaamista, koska en ole nähnyt tuota raskaana olevaa emäntää sen jälkeen kun hän kertoi raskaudesta. Pidättelin itkua jo autossa matkalla sinne, ja viaton kysymys ”mitä sulle kuuluu” sai minut purskahtamaan itkua. No, onneksi kaikki otti pienen kohtaukseni ihan hyvin, mutta minulla oli hieman vaivautunut olo loppuillan, vaikka olimmekin lähisukulaisten parissa.

Istuimme iltaa pöydän ympärillä, vaihdoimme kuulumisia, päivittelimme talouskriisiä ja nauroimme hauskannäköiselle kakulle jonka illan emäntä oli leiponut. Paitsi… minun ajatukseni olivat jossain muualla. Kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin. Odotuslehteen kaukosäätimen alla. Pieneen hierovaan liikkeeseen suuren vatsan ympärillä. Tulevan isän ylpeään katseeseen. Odotusjumpan aikatauluun jääkaapin ovessa. Siihen järkyttävän suureen vatsaan joka hyppi silmilleni pöydän alta.

Mietin kotimatkalla autossa miehen kanssa, että miten minun pitäisi suhtautua näihin kaikkiin raskaana oleviin ihmisiin lähipiirissäni. En haluaisi mitenkään eristäytyä, ja tiedän että heilläkin tulee paha mieli kun en vastaa heidän puheluihinsa enkä ehdota seuraavaa tapaamista. Tämän raskaana olevan miehen veljen tyttöystävän näkeminen on kuin hammaslääkärin varaaminen -tiedän ettei sitä voi olla tekemättä, mutta lykkään sitä vielä lisää.

Minulla on näistä ajatuksista todella huono omatunto, ja välillä paha mielikin, mutta sille ei nyt voi mitään. Toivon että ne kaikista rakkaimmat ymmärtävät ainakin sitten jälkeenpäin, läheisten suhteiden luulisi kestävän hiemen viileämmätkin hetket.

Lapsettoman kieroa ajatuksenkulkua

Suunnittelemme paraikaa joulun viettoa. Meidän on tarkoitus mennä mieheni kanssa appivanhempieni luokse jouluksi. Olen mielestäni jouluihminen -nautin lahjojen paketoimisesta, jouluvalojen ripustamisesta ikkunaan (näyttävät ehkä naapureiden mielestä pornovaloilta mutta näyttäköot) sekä joululauluista. Meillä on suunnitelmissa anopin ihanat ruoat ja yli viikon rentoutuminen, ja olen odottanut joulua jo kesälomasta asti.

Mieheni veljen tyttöystävä on raskaana, ja ajatus suuren mahan tuijottamisesta joulun aikana on ahdistanut minua jo pari kuukautta. En ole edes nähnyt tätä odottavaa äitiä sen jälkeen kun kertoivat raskaudestaan, mutta ollaan juteltu muutaman kerran puhelimessa. Puhelinkeskustelut menevät yleesä niin, että hän kyselee hieman vaivautuneena meidän kuulumisia, joihin kerron yhtä sun toista töistä, jonka jälkeen koen velvollisuudekseni kysyä hänen vointiaan ja kuulumisia. Ja joka kerran hän valittaa väsymystä ja selkäsärkyä, jonka aikana rullaan silmiäni (sellainen ”just joo”-ilme päällä), ja mietin kuinka kohteliasta on kuunnella ennen kuin saa vaihtaa puheenaihetta.

Kaikista kauheinta on että miehen veljen tyttöystävä on oikeasti mukava tyyppi, hänessä ei ole muuta vikaa kuin että hän on raskaana (ja valittaa raskaudesta). Minulla on tästä huono omatunto, ja minulla on myöskin ollut huono omatunto että olen toivonut että miehen veli tyttöystävineen keksisivät jotain muuta ajanvietettä joulun ajaksi.

No, asiaan tuli kuitenkin helpottava käänne, koska he ilmeisesti ovat keksineet muuta tekemistä jouluksi. Mies oli asiasta pahoillaan, ja minä helpottunut. Ja sitten nahisteltiin… Mieheni mielestä minulla on oikeus olla surullinen ja katkera, mutta tämä hulluus ei saisi mennä niin pitkälle että en haluaisi tavata raskaana olevia sukulaisia tai ystäviä.

Mieheni on ihan oikeassa, mutta olen silti helpottunut, että saan viettää joulun ilman silmilleni hyppivää pallomahaa. Taidan olla aika hirveä ihminen, mutta kai se on vaan itsepuolustusta.

 

ps. nyt on kulunut viikko pakkasalkion siirrosta. Ei ole yhtään raskaana oleva olo. Ei pahoinvointia, ei nippailua, ei kipeitä rintoja. Ei paljonkaan toivoa.

The only ways is up!

Eilen oli sellainen olo että kävin ihan pohjalla. Kiukuttelin miehelleni, itkin, työnsin hänet pois, olin todella hankala.

Mutta niinhän se on yleensä että kaikki hyvät ja huonot asiat elämässä kasaantuu samoihin hetkiin. Olen hakenut kesästä asti uutta työpaikkaa, sekä firman sisältä että ulkopuolelta.  Kerta toisensa jälkeen olen saanut meilin ”…valitettavasti tällä kertaa… kiitos mielenkiinnosta”. No, ei siinä mitään, mutta ne firman sisäiset paikat on myöskin mennyt ohi, vaikka henkilöstöosastomme on kannustanut minua hakemaan niitä. Tuleehan niitä paikkoja varmasti lisääkin, mutta sain eilen kuulla että paikka jota mainostettiin firman intranetissä avoimesti on sovittu etukäteen yhdelle työkaverilleni, ilman että pääsin edes haastatteluun!

Muista kuluneen viikon tapahtumista voisin mainita sen että sekä omani että mieheni mummo on tällä hetkellä huonossa kunnossa sairaalassa, joutuivat sattumalta sairaalaan vielä samana päivänä! Lisäksi minusta tuntuu että joka toinen kuulumisiani kysyvästä kysyy ”onks mitään uutta”  vihjailleen raskauteen. Ja jos kysyjä ei tunne minua kysyy suoraan ”milloinkas on teidän vuoro”. Muutama katsoo suoraan mahaan jutellessaan kanssani, tiedättehän samalla ärsyttävällä tavalla kuin miehet saattavat katsoa rintoja jutellessaan. Ei siellä ole mitään, olen vain lihonut, ja toi ei ole YHTÄÄN diskreettiä, tekisi mieli huutaa.

Kerroin eilen kaikki ajatukseni ja suruni miehelleni (parin tunnin kiukuttelun jälkeen), ja hänkin rupesi itkemään. Hän ei ymmärrä että minun on vaikea iloita ”siitä mitä minulla on”, ja en suoraan sanottuna ymmärrä itsekään.

Mutta tästä on vain yksi suunta, ja se on eteenpäin! Tai siis ylöspäin….Tai siis…

Dialogi

Haikaranpelätin ja Kaveri tapaavat sattumalta työpaikan edessä.  

K: Moiiiii, mitä kuuluu? Oliks kiva loma Suomessa?

H: Moi, ei täs mitään, ihan jees.

K: Mitä teit Suomessa? Olitko perheen luona? Oliks siel hirveen kylmä?

H: Joo..Niii… Tai, itseasiassa mä olin kotona viime viikon, mulle tehtiin vihdoin se hoito.

K: Täh!! Eikä, ihanaa!! Vihdoin, te ootte oottanu niin kauan! Miten se meni? Oliks se ihan kauheeta?

H: Ei sitä tiedä vielä, tässä vaan odotellaan. Se punktio missä kerättiin munasolut ei ollu niin hirveetä kun luulin, koska mä sain aika tujauksen morfiinia, ehkä vois verrata koviin kuukautiskipuihin.

K: No mut hyvä et se meni hyvin ja ettei se ollutkaan niin hirveetä, nyt sit tietää jos joutuu tekee uudestaan.

H: Nii… ei se punktio ollu niin hirveetä, mut tää odottaminen on se kaikista kauhein vaihe kun ei voi tehdä mitään.

K: Milloin sä saat tietää jakautuuko ne?

H: Muutama lähti jakautumaan siellä lämpökaapissa ja yks siirrettiin jo, nelisoluinen alkio.

K: IIIIIIk! Eli sä oot nyt raskaana! Onneks olkoon!

H: Ei, ei sitä tiedä vielä, vasta parin viikon päästä.

K: Ei vitsi, soitat mulle sit HETI kun oot saanut tuloksen!

H:(hetken hiljaa) Voi olla että musta ei ihan heti kuulu, mutta lupaan kyllä että kuulet uutiset jossain vaiheessa jos on kerrottavaa. No news is bad news.

K: Okei, voi vitsi miten jännää. Ootsä ihan innoissas?

H: En, kun mua vaan pelottaa ihan kauheesti. Tätä on odottanut niin kauan, ja kun ei voi tehdä mitään.

K: No mut jos se ei ollu niin hirveetä kun sä luulit, niin voihan sen aina tehdä uudestaan.  Te ootte vielä niin nuoria.

H: Hei sori mun täytyy varmaan mennä, mä oon kohta myöhässä, mut soitellaan. Moi!!

Lapsettomuus sosiaalisena pakkopaitana

  

 

Lapsettomuus vaikuttaa elämään monella tavalla. Se vaikuttaa itsetuntoon, seksielämään, parisuhteeseen, käsitykseen omasta elämästään, ja moneen muuhunkin asiaan. Varsinkin jos lapsettoman lähipiirissä raskaudutaan sormia napsauttamalla, voi lapsettomuudesta kärsivän sosiaalinen tilanne kokea kolauksia.

Monilla ystävilläni on lapsia, ja pidän tärkeänä säilyttää niitäkin ihmissuhteita. En halua muuttua happamaksi ja katkeraksi ämmäksi, joka sulkee kaikki lapselliset ihmiset lähipiiristään. Mutta nämäkin ihmissuhteet ovat muuttuneet. Pienten lasten äidit eivät halua tavata kaupungilla tai kahvilassa, joten on helpompi mennä tapaamaan heitä heidän kotiinsa. Kun heidän luonaan sitten kahvitellaan, hallitsevat lapset ilmapiiriä. Joko he saavat kaiken huomion ja heitä ihastellaan, tai sitten heitä yritetään komentaa hiljaiseksi jotta aikuiset saavat keskustella. Olen useamman kertaa kokenut kertoessani vihdoin omia kuulumisiani, että ystäväni sanoo: ”aijaa… NYT LAITAT SEN TAKAISIN… anteeks mitä sä sanoitkaan?”.

Saadessaan lapsia parit pääsevät uuteen ”vanhempain-klubiin”. Klubin jäsenillä on kaikilla jotain yhteistä, ja heillä riittää aina keskusteltavaa. He käyvät leikkipuistossa, äiti-lapsiryhmissä ja tilaavat vauva-lehteä. Heille mainostetaan vaippoja, leikkikaluja ja lastenvaatteita. Yksi suurinpia muutoksia joka klubin jäsenyys tuo tuollessan, on että sitten on aikuinen. Yhdellä lapsen maailmaan putkautuksella ei vanhene vuosia, mutta oppii ja viisastuu tavalla jota lapseton ei mitenkään voi ymmärtää. ”Sit kun tekin saatte lapsia niin opitte miten tärkeetä on suunnitella kauppaostokset, ei voi vaan hakea Mäkistä mitä huvittaa”. Niinpä.

Monet juhlat –erityisesti joulu –pyörii myöskin lasten ympärillä. Nämä juhlapyhät saattavat olla erityisen kipeitä lapsettomille. Vuosi on vierähtänyt ja ei vieläkään lasta. Ristiäiset ja pienten lasten syntymäpäivät voivat olla kidutusta epäonnistuneen hoidon jälkeen, ja niistä onkin helpompi kieltäytyä valkoisella valheella. Voi harmi kun just tuli kauhee flunssa, en haluis tulla tartuttamaan. Tai joskus lapsettomat jätetään jopa kutsumatta, ajatellaan se olisi heille helpompaa.

Hankalinta minulle itselleni on kuitenkin teeskentely. Olisin ansainnut Oscarin kaikista niistä tilanteista, jolloin en ole näyttänyt aitoja tunteitani, vaan näytellyt jotain muuta. Kaikissa tilanteissa ei vaan ole soveliasta näyttää tunteita. Ristiäisissä on kohteliasta onnitella, ja sanoa ”ihan hyvää” kuulumisia kysyttäessä, eikä pilata tunnelmaa omilla synkillä ajatuksilla. Raskaudestaan ilmoittavat ystäväni eivät ole ansainneet muuta kuin lämpimät onnittelut, pisti sydämessä kuinka paljon tahansa.

Kuulostaa varmasti siltä että lapsettoman elämä on yhtä helvettiä. Ehkä se hetkittäin onkin sitä, mutta kyllä siitä selviää. Tässä omia selviytymiskeinojani:

• Olen avoin lapsettomuudestani lähipiirissä, jolloin he voivat ainakin yrittää ottaa minua huomioon eri tilanteissa
• Olen hyväksynyt, että hyvä ystävyys kestää ”viileämmätkin” kaudet ja sen että välillä pidetään vähemmän yhteyttä
• Pieni valkoinen valhe saattaa helpottaa omaa oloa vaikealla hetkellä. Aina ei nyt vaan huvita nähdä pieniä lapsia tai raskaana olevia ystäviä, ja siitä ei pidä tuntea huonoa omaatuntoa –se on selviytymiskeino.
• Keskustelen näistä asioista muiden lapsettomuudesta kärsivien kanssa (lähinnä nettipalstoilla), ja huomaan etten ole yksin

 

Päivän ajatus lapsettomuudesta ja parisuhteesta

Parhaan ystäväni äiti on kerran sanonut: ”Lapsi työntää suhdetta yhä enemmän siihen suuntaan, johon se oli jo menossa”. Eli lujittaa ja parantaa hyvää ja tasapainoista parisuhdetta, mutta vaikeuttaa entisestään rakoilevaa yhteiseloa.

Rupesin miettimään, että ehkä lapsettomuus (ja ehkä monet muutkin ”kriisit”) saa saman aikaan.

Onkohan tällaisessa ajatuksessa järkeä? Vai pitäisikö jättää nämä syvällisemmät pohdinnat viisaammille…