Odotusta

Noin 24-vuotiaana minuun iski vauvakuume. Olen aina pitänyt lapsista, mutta vasta seurusteltuani pari vuotta mieheni kanssa olin täysin valmis heittämään hyvästit epäsäännölliselle ”nuoren” elämälle ja rupesin unelmoimaan perhe-elämästä. Tosin mieheni ei ollut vielä valmis, joten minä odotin.

 

Parin vuoden vauvakuumeilun jälkeen mies oli vihdoin valmis yrittämään vauvaa. Olin onnesta soikea, ja yrittäminen oli aluksi jopa jännittävää. Ehkäpä nyt olenkin raskaana. Odotin ovulaatiota, ja sen jälkeen odotin 2 viikkoa ennen kuin kuukautiset taas alkoivat. Kuukaudet vierivät, ja minä odotin, joka kuukausi.

 

Jossain vaiheessa aika rupesi pitenemään, ja rupesimme pelkäämään että jotain olisi vialla. Soitin omalle lääkärilleni marraskussa 2007, sain ajan kolmen viikon päähän. Ja minä odotin ne kolme viikkoa. Siitä seuraavat puoli meitä tutkittiin siellä sun täällä. Ja me odotimme, tuloksia peläten.

 

Vihdoin kesäkuussa 2008 olimme valmiita aloittamaan hoidot, kun tutkimukset oli tutkittu. Tuli sairaanhoitajien lakko, ja me odotimme kuukauden lisää.

 

Yritin ilmoittautua heinäkuussa hoitoon, mutta klinikallamme (julkinen) ei ollut tilaa. Ja minä odotin taas kuukauden. Elokuussa pääsin sentään hoitoon, ja alkion siirron jälkeiset piinaviikot vasta hirveää odotusta olivatkin. Lokakuu piti pitää pakollista taukoa, joten odottelin taas kuukauden.

 

Marraskuussa siirrettiin yksi pakkasalkio kyytiin, ja piinaviikot menivät taas hitaasti, mutta päättyivät taas ikävästi. Joulukuussa yritin ilmoittautua taas hoitoon, mutta ei ollut tilaa. Saimme odottaa taas kuukauden lisää. Tänään yritin samaa, ei taaskaan tilaa. Taas yksi kuukausi lisää odotusta.

 

Miten tämän ajatusmaailman saisi käännettyä? Olenko itsekäs ihminen joka haluaa kaikki-nyt-mulle-heti, kun minusta tämä odotus on kohtuutonta ja raastavaa? Lipuuko elämä ohi odottaessa? Onko kenelläkään muuta vinkkiä kuin ”nauti siitä mitä sinulla on”? Koska vaikka minulla on ihana mies ja (pian) ihana työpaikka, tämä odotuksen odotus tuntuu piinaavan pitkältä.

Ei tälläkään kertaa

Ei ollut tilaa meille, tälläkään kertaa. Hoitaja oli todella pahoillaan, mutta heillä on kovat ruuhkat tällä hetkellä. Sanoin että kuukautiseni ovat taas vähentyneet, ja kysyin epätoivoisena voinko yrittää taas huomenna (aamulla tuli punaista joten ilmoittauduin, kun taas nyt tulee ruskeaa tiputtelua), ja hän sanoi:

”Voithan sä aina kokeilla, mutta meillä on kyllä hirvee ruuhka nyt. Viimeistään ens kerralla pääset sitten hoitoon”.

Ahdistaa.

Julkinen systeemi. Tuleva reissu synnytysosastolle (helmikuussa kun miehen veljen tyttöystävä synnyttää). Tulevat ristiäset. Hedelmöityshoidot. Turhat toiveet. Jatkuvat pettymiset. Koko hemmetin lapsettomuus, joka poraa tummaa aukkoa mieleeni ja sydämeeni.

Liikaa

Mä en kestä, tämä rupee olemaan jo liikaa. Liikaa pettymisiä tälle viikolle.

Menkat alkoivat vihdoin eilen, ja ilmoittautuin aamulla toiveikkaana mutta peläten hoitoon, ja EN PÄÄSSYT. Järki sanoo että kuukausi ei ole maailman pisin aika odottaa, mutta olen vain silti niin pettynyt. Kadun että valitsimme tämän klinikan (toiselle julkiselle olisi ollut parin kuukauden pidempi jonotusaika, mutta siellä ottavat kaikki ilmoittautujat hoitoon). Meidän klinikka ottaa ainoastaan kolme hoitoon per päivä, ja taas jälleen sain kieltävän vastauksen.

Toivottivat hyvää joulua ja parempaa onnea kuukauden päästä. Just! Vitut mitään hyvää joulua (anteeksi kielenkäyttö), nyt on sellanen olo että tekisi mieli haistattaa pitkät joululle ja kaikelle muullekin, ja ottaa äkkilähtö jonnekin pois. Pois arjesta, pois odotuksista, pois pettymyksistä, ja pois kaikista pienistä lapsista ja pallomahoista, jotka viiltävät veistä sydämessäni.

Kyllä tämä tästä, ei minusta tarvitse huolestua, mutta täytyy sanoa että tämä on kyllä hieman liikaa Haikaranpelättimen pinnalle, elämänasenteelle ja henkiselle kantille. Puuuh.

Kysymyksiä

Miksi elämä on niin hemmetin epäreilua? Miksi jotkut alkoholistit, narkomaanit, teinit jotka unohtavat yhden e-pillerin, suurtupakoitsijat ja monet muut tulevat raskaaksi mutta minä en?

Miksi sanotaan ”mikä ei tapa vahvistaa”, kun minusta tuntuu että tämä lapsettomuuden piina ja hedelmöityshoidot eivät ainakaan vahvista. Minulla on heikko olo, ja välillä tekisi mieli luovuttaa.

Miten niin ”kaikella on tarkoitus”? Vaikka KUINKA mietin, en voi keksiä yhtäkään järkevää tarkoitusta tälle lapsettomuudelle. Miksi meidän on tarkoitus kärsiä ja kaivata omaa lastamme niin paljon? Jos siitä oppii arvostamaan raskautta ja perhettä, olemme oppineet sen opetuksen jo kauan sitten.

Miksi joka he-le-ve-tin paikassa on lastenvaunuja, suuria mahoja, lelumainoksia ja ihmisiä jotka puhuvat ihanista lapsistaan?

Miksi ne perhanan kuukautiset eivät tule, kun kerran en ole raskaana? Verikoe oli negatiivinen, ja vasta kun kuukautiset tulevat voin yrittää ilmoittautua uudestaan. Ai niin, ja klinikalla on juuri ollut infotapaaminen uusille pareille marraskuun lopussa, joten klinikalle tulee todella paljon ilmoittautumisia. Ja vain kolme otetaan hoitoon päivittäin.

Miten elämän suurista vastoinkäymisistä selviytyy katkeroitumatta? Yksi tuttavani meinasi erota kirkosta viimeisimmän epäonnistuneen hoidon jälkeen, mutta muutti mielensä kuultuaan että se voisi vaikeuttaa adoptiota. Tuttavani on katkera yläkerran ukolle, minä en oikein tiedä kenelle olen, mutta katkera olen kuitenkin.

pp 14 -edelleen nega

Testasin vielä varmuuden vuoksi tänä aamuna ennen verikoetta, ja tulos pysyi samana. Nyt odottelen vaan että kuukautiset alkaisivat pian, jotta voisin ilmoittautua seuraavaan tuoreeseen hoitoon. Yritämme ylipuhua klinikan suostumaan kahden alkion siirtoon, mutta tuskin saamme tahtoamme läpi.

Ei huvittaisi mennä verikokeeseen, koska tulos on kuitenkin selvä. Ei huvittaisi mennä töihin. Ei jutella kenenkään kanssa. Ei edes laittaa ulkovaatteita päälle ja mennä ulos vesisateeseen. Mutta pakko se on mentävä.

Niin, ja olemme mieheni luvanneet mennä töiden jälkeen Ikeaan yhden kaverimme kanssa. Hänellä on juuri mennyt poikki tyttöystävänsä kanssa, ja hänellä ei ole huonekaluja. Ja koska meillä on auto ja hänellä ei, niin olemme tarjoutuneet auttamaan viemällä hänet Ikeaan.  Kiva sitten katsella värikkäitä leluja, tarjouksia lasten annoksista Ikean ravintolassa, vauvansänkyjä ja ennen kaikkea niitä hymyileviä pariskuntia jotka ovat raskaana. Bad timing, Haikaranpelätin.

pp 12 -nega

Voihan paska. En meinannut nukkua koko yönä -pyörin levottomasti sängyssä jännittäen aamun raskaustestiä. Testasin aamukahdeksalta puhtaan negan. Ei viivan viivaa, vaikka kuinka kirkkaassa valossa tihrustaa.

Mieheni vanhemmat ovat olleet kylässä koko viikonlopun. Anoppini kysyi aamulla olenko nukkunut hyvin, ja purskahdin vain itkuun. Sitten halittiin ja itkettiin koko perhe -onneksi minulla on niin ihanat appivanhemmat.

En ole vielä ruvennut vuotamaan, mutta en jaksa uskoa siihen ihanaan joululahjaan enää. Alkio oli siirrossa kolmen päivän ikäinen, eli olisi tänään 15 päivän ikäinen, ja eiköhän silloin jo pitäisi edes jonkinlainen haamuviiva näkyä jos olisi näkyäkseen.

Ei edes itketä, on vain ihan tyhjä ja turtunut olo.

The only ways is up!

Eilen oli sellainen olo että kävin ihan pohjalla. Kiukuttelin miehelleni, itkin, työnsin hänet pois, olin todella hankala.

Mutta niinhän se on yleensä että kaikki hyvät ja huonot asiat elämässä kasaantuu samoihin hetkiin. Olen hakenut kesästä asti uutta työpaikkaa, sekä firman sisältä että ulkopuolelta.  Kerta toisensa jälkeen olen saanut meilin ”…valitettavasti tällä kertaa… kiitos mielenkiinnosta”. No, ei siinä mitään, mutta ne firman sisäiset paikat on myöskin mennyt ohi, vaikka henkilöstöosastomme on kannustanut minua hakemaan niitä. Tuleehan niitä paikkoja varmasti lisääkin, mutta sain eilen kuulla että paikka jota mainostettiin firman intranetissä avoimesti on sovittu etukäteen yhdelle työkaverilleni, ilman että pääsin edes haastatteluun!

Muista kuluneen viikon tapahtumista voisin mainita sen että sekä omani että mieheni mummo on tällä hetkellä huonossa kunnossa sairaalassa, joutuivat sattumalta sairaalaan vielä samana päivänä! Lisäksi minusta tuntuu että joka toinen kuulumisiani kysyvästä kysyy ”onks mitään uutta”  vihjailleen raskauteen. Ja jos kysyjä ei tunne minua kysyy suoraan ”milloinkas on teidän vuoro”. Muutama katsoo suoraan mahaan jutellessaan kanssani, tiedättehän samalla ärsyttävällä tavalla kuin miehet saattavat katsoa rintoja jutellessaan. Ei siellä ole mitään, olen vain lihonut, ja toi ei ole YHTÄÄN diskreettiä, tekisi mieli huutaa.

Kerroin eilen kaikki ajatukseni ja suruni miehelleni (parin tunnin kiukuttelun jälkeen), ja hänkin rupesi itkemään. Hän ei ymmärrä että minun on vaikea iloita ”siitä mitä minulla on”, ja en suoraan sanottuna ymmärrä itsekään.

Mutta tästä on vain yksi suunta, ja se on eteenpäin! Tai siis ylöspäin….Tai siis…

Jatkosuunnitelmia

Kävin aamulla verikokeessa ja soitin reilu tunti sitten klinikalle sopiakseni jatkosuunnitelmista. Verikokeen tulos oli -surprice surprice – negatiivinen. Esitin toivomukseni siitä että haluaisin mahdollisimman pian taas vauhtiin, ja mahdollisesti jemmata pakkasalkioni myöhemmäksi. Uutta piikkiä vaan masuun, pliiis.  Sairaanhoitaja jutteli lääkärin kanssa, ja he päättivät että nuoren ikäni takia kokeillaan pakkasalkiolla. Vaikka se ei olekaan mikään topalkio, niin arvioivat että käytetään kuitenkin. Klinikka säästää rahaa ja resursseja.

Eli nyt on pidettävä välikuukausi (PLÄÄH), ja seuraavan kerran kun saan kuukautiset voin taas yrittää onneani. Tässä on vain yksi suuri ongelma: Klinikka pitää joululomaa, joka tarkoittaa että 2-25.11 ei voi ilmoittautua tuoreeseen hoitoon. Eli ilmoittaudun siis marraskuun alussa seuraavien kuukautisten tullessa, ja kuukautisten on PAKKO tulla viimeistään 1.11. Ja nyt on sellanen olo että oma kroppa on vähän ihmeissään, en tiedä onko minulla oikeasti kuukautiset vai ei. Eilen oli mielestäni, ja tänään on taas hiljaisempaa.

Eli suunnitelma on seuraava: Ilmoittaudun 1. marraskuuta (toivon mukaan) klinikalle, ja pari viikkoa siitä minulle siirretään kolmisoluinen pakkasalkio. Jos alkio ei selviä sulatuksesta, rupean sniffailemaan Synarelaa viikko siitä eteenpäin. Mutta, jos nyt kävisi niin huonosti, että menkat eivät ala 1.11 mennessä ja alkiokaan ei selviä sulatuksesta, joudumme odottamaan taas kuukauden.

Yhtä odotusta tämä elämä. Olisi edes vauvan odotusta, eikä odotuksen odotusta. Mistä sitä keksisi muuta ajateltavaa ja sisältöä elämään? Kun sekään ei varmasti onnistu että menisin nyt nukkumaan ja heräisin marraskuun ensimmäinen päivä.

 

Höh ja pöh

Tutut merkit pitivät paikkaansa, ja nyt on sitten virallisesti koopee 1. Ei muuta kuin rätti alushousuihin kyyneliä niellen. Yritin vielä viimeiseen asti elätellä pientä toivoa, mutta ei jäänyt nelisoluinen sinnittelemään.

Vitutus on muuttunut haikeaksi suruksi ja harmaaksi epäselvyydeksi. Samaan aikaan hoidossa käynyt tuttavani sai tänään virallisen vahvistuksen plussastaan, ja olen niin kateellinen hänen puolestaan. Toisaalta onhan hänkin onnensa ansainnut, ja jokainen IVF:llä aikaansaatu plussa antaa minullekin toivoa. Mutta silti…

10 kuukauden odotus ensimmäiseen hoitoon. Turhaa.

Piikittely, sumuttelu, hormonihuuruinen kiukuttelu. Turhaa.

Selittelyt työpaikalla akupunktioon ja skannauksiin mennessä. Turhaa.

Miehen liikuttava juttelu mahalleni. Turhaa.

Haaveillen surffailu mammavaateliikkeiden ja lastenvaunuvalmistajien sivuilla. Toistaiseksi turhaa.

Jarruttelu kiinnostavamman työnhaun kanssa. Turhaa, mutta nyt se on loppu! Hakemuksia on laitettu menemään…

Haaveet ja unet kesäkuun alussa syntyvässä pikku prinssistä tai prinsessasta. Toistaiseksi turhaa, vaikka pieni pallero olisi tervetullut mihin vuodenaikaan tahansa.

Vuoden Standby-elämä. Turhaa.

Kulunut vuosi on ollut toisaiseksi elämäni haastavin. En ole ikinä joutunut taistelemaan näin paljon, enkä ole ikinä joutunut miettimään näin suuria asioita. Elämän tarkoitusta, epäreiluutta, omaa asennettani, uraani, avioliittoani, lukuisia pettymyksiä. Toivottavasti olen oppinut tästä jotain. Olen toistaiseksi vielä jaloillani ja selviytynyt tähän astisesta myllystä (suht) täysijärkisenä. Enköhän minä sitten selviä jatkossakin!

Rehellisesti sanottuna

VITUTTAA! (anteeksi kielenkäyttöni, mutta en keksinyt muuta suomenkielistä sanaa joka kuvailisi tunnelmiani paremmin)

Eilen illalla huomasin vessapaperissa jotain rusehtavaa, ja sama meininki on jatkunut tänään -tosin nyt on mukana jotain punertavaa. Menkat eivät vielä ole varsinaisesti alkaneet, mutta tuttu tiputteluvuoto jota minulla on AINA ennen kuukautisia on sitten mukana kuvioissa.  Sori yksityiskohdista, rakkaat lukijat.

Eli toivo ei ole enää kovin korkealla. Mies on sitä mieltä että peli ei ole ihan vielä menetetty, mutta tuttuihin merkkeihin on vaikea olla luottamatta. 

Entäs sitten jatkossa? Torstaina olisi tarkoitus ottaa verikoe, jonka jälkeen voimme ruveta suunnittelemaan seuraavaa hoitoa. Olen ymmärtänyt, että klinikallani täytyy pitää ensin kuukauden välikierto, jonka jälkeen he haluavat kokeilla onnea kolmisoluisella Pakkas-Paulallani. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että kolmisoluisia harvemmin edes pakastetaan yksitellen, ja yhdelle tuttavalleni oltiin neuvottu (hänellä oli yksi nelisoluinen pakkasessa) että tehtäisiin ensin uusi tuore yritys jos tämä olisi mennyt pieleen (hän plussasi eilen, 2. IVF meneillään). Ja hän käy samalla klinikalla.

Olemme päättäneet mieheni kanssa että yritämme ylipuhua klinikan joko

a) siirtämään Pakkas-Paula samantien, eli jo lokakuussa tai

b) tekemään uusi ”tuore” IVF seuraavaksi, jolloin mahdollisuudet ovat taas paremmat.

En jaksa oikein uskoa siihen kolmisoluiseen, ja jos tehtäisiin niin kuin klinikka sanoo, saisin siirrettyä seuraavan tuorealkion vasta tammi/helmikuussa. Ja en PYSTY odottamaan niin pitkään. Eli jos klinikka ei suostu joustamaan, ostamme yhden hoidon yksityisellä -maksoi mitä maksoi.