Muita haaveita

En jaksa ajatella koko lapsettomuutta, tuntuu tällä hetkellä siltä että minulla ei ole mitään sanottavaa. Olen edelleen tauolla hoidoista klinikan ruuhkan vuoksi, ja ehkä onkin parempi että saisin keskityttyä vähän muihinkin juttuihin.

Olemme käyneet katselemassa mieheni kanssa rivitaloasunoja. Haaveilemme omasta pienestä pihasta, ylimääräisestä konttori (tulevasta lasten-) huoneesta, ja omasta rauhasta. Siitä että voisin kasvattaa kurkkuja ja tomaatteja pienessä kasvihuoneessa (vaikka tapan jo kaikki ikkunalla olevat huonekasvitkin) ja siitä että voisimme remontoida tulevan pesämme ”meidän näköiseksi”. Olemme jo aika rakastuneet yhteen rivarinpätkään, mutta emme uskalla ostaa vielä. Hinnat tippunevat vielä pari vuotta, joten kannattaa ilmeisesti odottaa vielä jonkin aikaa.

Odotan innokkaana sitä että pääsen aloittamaan uudessa työtehtävässäni helmikuussa. Tapaan huomenna jälleen tulevan pomoni, ja suunnittelemme minun introkuukautta työssä. En vieläkään tiedä milloin sanoisin tulevista hoidoista hänelle –ehkä seuraava hoito menee ”flunssan” piikkiin. Minua jotenkin hävettää kertoa, kun en kertonut asiasta työhaastattelussa.

Haaveilen uusista harrastuksesta ja aktiivisemmasta elämästä. Tuntuu että viimeiset puoli vuotta olen töiden lisäksi märehtinyt sohvalla joka ilta. Syönyt karkkia, lihonut ja möllöttänyt televisiota ilta toisensa jälkeen. Haaveilen siitä että saan raahattua itseni kuntosalille, ja ajattelin ruveta laulamaan kuorossa.

Nyt on vaihteeksi sellainen olo että kyllä tämä tästä. Kyllä me tästä lapsettomuudesta selviämme jollain tavalla, en vaan tiedä miten tai milloin.

Pitkät kolme tuntia

Tästä se jännääminen taas alkaa. Menkat alkoivat juuri, ja olen ilmoittautunut klinikan puhelinvastaajaan. Reilun tunnin päästä klinikka käy ilmoittautumiset läpi, ja valitsee ne kolme onnekasta jotka aloittavat vaihdevuodet tasan kolmen viikon päästä. Minuahan ei otettu viime kerralla hoitoon, joten toivon niiiiiin kovasti että minulle on paikka tällä kertaa.

Klinikka soittaa takaisin viimeistään kolmen tunnin päästä. A-pu-va.

Ai niin, menemme huomenna adoptio-infotapaamiseen. Tupla a-pu-va.

Kiero kierto

Äh, kp 33 ja en ole vieläkään päässyt ilmoittautumaan hoitoon, sillä se vaatisi kunnon kuukautisia.

Kiertoni on ollut viimeiset 3 vuotta 28-31 päivää, mutta jostain kumman syystä viime kierto olikin 34 päivää. Pistin sen hormonien (Progestan) piikkiin, mutta tämä kierto on mennyt ihan ”luomuna”. Normaalisti kuukautiseni alkavat 3-7 päivän tiputteluvuodolla, joka alkoi vasta eilen, eli tämäkin kierto venyy ilmeisesti pitkäksi, blaaaah.

Minulla on teoria siitä miksi kiertoni on villiintynyt. Minullahan on todettu ultrassa lievä PCO, ja olen varma että olen ”villinnyt” PCO:ni loppuvuoden aikana syömällä paljon leipää ja sokeria. Ja PCO:han voi aiheuttaa kiertohäiriöitä…. Hmmmm.

Onko joku blogin lukija kuullut että huono ruokavalio voisi sekoittaa kierron? Muuten joudun pistämään nämä vaihtelut kaikista ylesimmän selityksen (joka vaivaan) piikkiin -stressin. En halua neuvoa itseäni maailman turhimmalla neuvolla, ”älä stressaa”.

Joululoman saldo

3 lisäkiloa (niiden alkuvuodesta tulleen 2:n lisäksi)

2 vuorokautta miehen veljen raskaana olevan tyttöystävän seurassa, joista olen mielestäni selviytynyt kunnialla. Pyyhkinyt kyyneleitä salaa. Teeskennellyt kuuntevani intensiivisesti appiukon ja anopin keskustelua odottavien vanhempien tunnustellessaan potkuja ainakin 8 kertaa ruokapöydässä.

8 annosta Ris a la mande´a (tanskalainen jouluherkku jossa on PALJON kermaa) -niistä ne kilot vissiin tulivatkin

1000000 konvehtia (tai sitten niistä)

2 puolitutun raskausuutista (hemmetin Facebook)

7 joululahjaa (aikuistumisen huonoja puolia)

7 yötä jolloin olen valvonut vähintään tunnin ennen kuin saan unen päästä kiinni

7 aamua jolloin olen herännyt anopin kattamaan aamupalapöytään (nice…)

1 uusi look (pitkät vaaleat hiukset muuttuivat tummiksi ja 10 cm lähti pois)

1 hyvä ystävä joka on synnyttänyt ihanan pikku vauvan

0 pientä vauvanalkua masussa

Pikkiriikkisen toivoa että ensi vuonna meidän suuri toiveemme käy toteen

Lapsetonta joulua ja hedelmällistä uutta vuotta!

Tuollaisia toivotuksia ei kehtaa sanoa ääneen muualla kuin täällä, joten sanon sen itselleni ja muille lapsettomuudesta kärsiville blogin lukijoille.

Lähden huomenna mieheni kanssa anoppilaan joulunviettoon. Joulu on tyypillisesti yksi vuoden ihanimmista juhlista -pitkä loma, saa nukkua pitkään, ja saa olla läheisten kanssa. Toisaalta joulu on hyvin perhekeskeinen juhla, ja olin toivonut ja luullut että minulla olisi ollut pieni tonttu vatsassa kasvamassa tänä vuonna. Olin suunnitellut ostavani tuleville isovanhemmille pienet ”vihjaavat” lahjat, mutta ei sitten tällä(kään) kertaa.

Vietämme joulua nelistään appivanhempieni kanssa, joka on tänä vuonna optimaalinen vaihtoehto. Minulle olisi ollut ehkä liian rankkaa katsoa pieniä taaperoita tai saatika mieheni veljen tyttöystävän suurensuurta vatsaa koko joulun pyhien ajan, riittää että tapaan hänet Tapaninpäivänä. Luvassa on rentoutumista, syömistä, nukkumista ja rauhoittumista. Ja jos pääsen flunssastani eroon niin ehkä pikkusen jumppaamista.

Kuten kirjoitin aiemmin, vuosi 2008 on ollut tähänastisen elämäni rankin ja ”paskin”. Perhana, vuosi 2009 on pakko olla minun vuoteni! Ensi vuonna on pakko onnistaa, ensi vuonna aloitan uuden elämän. Uusi työ. Uusi terveellisempi elämäntapa. Uusi positiivinen asenne. Uudet hoidot, uudet mahdollisuudet. Toivottavasti uusi pieni elämänalku kohdussani ja sydämessäni.

Hyvää joulua blogin lukijoille!

Jäähyllä

Hengissä ollaan, edelleen.

Meillä oli viikonloppuna mieheni veljen nelihenkinen perhe kylässä. Pieni kaksiomme täyttyi muutamaksi päiväksi nauravista pikkuveijareista (jotka heräävät aamukuudelta!), leluista, sekä itkun ja naurun puuskista monta kertaa päivässä. Meille teki hyvää saada elämää tänne meidän luukkumme, jottemme ainoastaan märehtisi sitä mahdollisuutta jota meille ei tällä kertaa suotu. Miehen kaksivuotias veljentyttö roikkui koko ajan minussa kiinni, ja viisivuotias veljenpoika mökötti heidän lähtiessään koska olisi halunnut jäädä meille asumaan.

Eli MELKEIN meni viikonloppu hyvin. Menimme lauantai-iltana kyläilemään mieheni toisen veljen luokse, koko revohka. Olin pitkään jännittänyt tätä tapaamista, koska en ole nähnyt tuota raskaana olevaa emäntää sen jälkeen kun hän kertoi raskaudesta. Pidättelin itkua jo autossa matkalla sinne, ja viaton kysymys ”mitä sulle kuuluu” sai minut purskahtamaan itkua. No, onneksi kaikki otti pienen kohtaukseni ihan hyvin, mutta minulla oli hieman vaivautunut olo loppuillan, vaikka olimmekin lähisukulaisten parissa.

Istuimme iltaa pöydän ympärillä, vaihdoimme kuulumisia, päivittelimme talouskriisiä ja nauroimme hauskannäköiselle kakulle jonka illan emäntä oli leiponut. Paitsi… minun ajatukseni olivat jossain muualla. Kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin. Odotuslehteen kaukosäätimen alla. Pieneen hierovaan liikkeeseen suuren vatsan ympärillä. Tulevan isän ylpeään katseeseen. Odotusjumpan aikatauluun jääkaapin ovessa. Siihen järkyttävän suureen vatsaan joka hyppi silmilleni pöydän alta.

Mietin kotimatkalla autossa miehen kanssa, että miten minun pitäisi suhtautua näihin kaikkiin raskaana oleviin ihmisiin lähipiirissäni. En haluaisi mitenkään eristäytyä, ja tiedän että heilläkin tulee paha mieli kun en vastaa heidän puheluihinsa enkä ehdota seuraavaa tapaamista. Tämän raskaana olevan miehen veljen tyttöystävän näkeminen on kuin hammaslääkärin varaaminen -tiedän ettei sitä voi olla tekemättä, mutta lykkään sitä vielä lisää.

Minulla on näistä ajatuksista todella huono omatunto, ja välillä paha mielikin, mutta sille ei nyt voi mitään. Toivon että ne kaikista rakkaimmat ymmärtävät ainakin sitten jälkeenpäin, läheisten suhteiden luulisi kestävän hiemen viileämmätkin hetket.