Miehen ja naisen välisestä erosta

Eilen alkuillasta kuulimme yhtäkkiä lämpöpattereista ison kolauksen, ikään kuin joku olisi kaatunut patterin päälle tai jotain huonekalua olisi työnnetty väkisin patteriin kiinni. Tämän jälkeen yläkerrasta kuului miehen huutama ”o-oooh”. Minä ajattelin heti että naapurissa tapellaan, joku on ehkä tunkeutunut yläkerran huoneistoon ja pahoinpitelee naapuria. Laitoin television äänettömälle ja rupesin kuuntelemaan tarkemmin. Mieheni naureskeli:  ”siellä vaan pannaan” ja laittoi television äänen takaisin päälle.

Puolenyön aikaan, kun menimme nukkumaan, käveltiin yläkerrassa edestakaisin. Meidän koko rakennuksessa on puulattiat, joten kävely kuuluu hyvin selvästi.  Isot raskaat askeleet kävelivät ees taas, ja vähän väliä laskettiin vettä hanasta. Rupesin miettimään että mitä jos naapurimme on tapettu, ja nyt siellä siivotaan jälkiä, rapun oveakin availtiin välillä. Tihrustin ovisilmästä ja ikkunasta nähdäkseni mahdollisen murhamiehen, kunnes mieheni tuli kysymään ”mitä HEMMETTIÄ sä koikkelehdit täällä pimeessä”. En edes kehdannut sanoa mitä tein, sanoin että tulin hakemaan keittiöstä vettä kun janotti. Mies meni takaisin sänkyyn, ja nukahti saman tien. Minä pällistelin vielä puoli tuntia valveilla kuunnellen tarkkaavaisena yläkerran kolinaa.

Minun monimutkaiset aivoni ovat ilmeisesti hyvin erilaiset kuin mieheni putkiaivot. Olen päätynyt siihen, että miehet ovat yksinkertaisempia kuin naiset, he ajattelevat asioita loogisemmin ja suoraviivaisemmin. Sama pätee lapsettomuuteen ja sen käsittelyyn.  Minä pohdin ja vatvon, pelkään ja itken, murehdin ja kadehdin. Mieheni ajattelee: ”perseestä, mutta ensi kerralla sitten”. Hän ei mieti lapsettomuutta jatkuvasti, hän miettii työasioita työpaikalla ja keskittyy täysillä jalkapallo-otteluun. Minä taas kiinnitän työpaikallakin huomiota raskaana oleviin kollegoihin, ja tuntuu että televisiossa ei paljon muuta näytetäkään kuin perheitä ja vauvoja.

En silti sano että miehillä olisi automaattisesti sen helpompaa, kyllähän minä tiedän että hän kärsii ja itkeekin välillä. Mutta voi kuinka toivonkaan että edes välillä osaisin heittää aivoni narikkaan ja unohtaa koko perhanan lapsettomuuden!

Kootut selitykset työpaikalla

 

Minulla on täsmälleen sama ongelma kuin Sydänjäällä. En tiedä mitä sanoisin poissaoloistani hoidon yhteydessä työpaikalla. Itse asiassa olen vaihtamassa uuteen työtehtävään helmikuun alusta, enkä ole halunnut kertoa hoidoistani tälle uudelle pomolle. En, vaikka hän onkin naispuolinen ja vaikuttaa mukavalta.

 

Punktion ja alkionsiirron yhteydessä tulee väkisinkin ainakin 3 päivää poissaoloa (viimeksi kesti kolmisen päivää että kipu helpotti) –ne menevät jonkun flunssaviruksen piikkiin. Minulla olisi lomapäiviä jäljellä, mutta en kehtaa pyytää heti alkajaisiksi lomaa. Ja jos juuri ne päivät eivät kävisikään, olisi vähintäänkin noloa ja epäilyttävää sairastua juuri niinä päivinä.

 

Enemmän ongelmia tuottanevat ne lukuiset skannaukset, jotka vaativat noin 3 tunnin poissaolon keskellä työpäivää. Olisiko jollain hyviä ideoita pieniin valkoisiin valheisiin?

 

Olen itse miettinyt seuraavia:

 

–          Hammaslääkäri

–          Papa-seulonta

–          Menen mieheni tueksi johonkin hänen ”vaivaan” sairaalaan

–          Minulle toimitetaan tilaamani pesukone

–          Asunnossa tehdään joku kuntotarkastus

 

 

Minäkö onnekas?

Maailma on julma ja epäreilu paikka. Olen juuri kyynelehtinyt lukiessani Mansikkamaidon blogia, ja toivon hänelle voimaa ja jaksamista, kun hänen pieni vauvanalkunsa on mennyt enkeliksi taivaalle.

Olen monta kertaa miettinyt miten minä pelkäisinkään jos tulisin raskaaksi. Jos kaipuu ja ikävä on jo nyt niin suurta, vaikka en niitä kahta viivaa ole ikinä nähnytkään, niin miten kestäisin sen menetyksen jos se kaikista suurin onni otettaisiin minulta pois? Kaipa sen kestäisi, kaipa niitä voimia jostain löytäisi. Niin minä löydän nytkin, kun elämä potkii päähän.

Olen toivonut tulevani raskaaksi viimeiset pari vuotta, ja näiden vuosien aikana on tullut vuodatettua monta kyyneltä. Joskus ajattelen että he, jotka ovat saaneet olla edes hetken raskaana, ovat onnekkaita, koska he ovat edes hetken saaneet kokea sen kaikista suuren onnen. Ja he ovat ”oppineet” että he voivat tulla raskaaksi. Toisaalta, he ovat varmasti kokeneet niin suuren surun ettei sitä edes voi verrata minun tuskaani. Minulta ei ole viety mitään pois, paitsi toivoa, kun olen epäonnistunut hoidoissani.

En oikein tiedä kuinka uskonnollinen olen, en tiedä olenko vihainen yläkerran herralle enkä ole varma mihin uskon, mutta liikutuin seuraavasta tarinasta jonka löysin Positiivareiden värssyparkista.

Eräänä yönä näin unta,
että kuljin meren rannalla Herran kanssa.

Taivaalla välkehti kuvia elämästäni.
Huomasin, että niissä kaikissa
oli jalanjälkiä hiekassa.

Joskus jälkiä oli kahdet, joskus vain yhdet.
Elämäni vaikeissa kohdissa näin
vain yhdet jalanjäljet ja sanoin:
”Herra, sinä lupasit kulkea aina kanssani.
Mikset sinä ollut rinnallani,
kun tarvitsin sinua kipeimmin?”

Herra vastasi: ”Niissä kohdissa,
joissa olet nähnyt vain yhdet jalanjäljet,
lapseni, minä kannoin sinua.”

Odotusta

Noin 24-vuotiaana minuun iski vauvakuume. Olen aina pitänyt lapsista, mutta vasta seurusteltuani pari vuotta mieheni kanssa olin täysin valmis heittämään hyvästit epäsäännölliselle ”nuoren” elämälle ja rupesin unelmoimaan perhe-elämästä. Tosin mieheni ei ollut vielä valmis, joten minä odotin.

 

Parin vuoden vauvakuumeilun jälkeen mies oli vihdoin valmis yrittämään vauvaa. Olin onnesta soikea, ja yrittäminen oli aluksi jopa jännittävää. Ehkäpä nyt olenkin raskaana. Odotin ovulaatiota, ja sen jälkeen odotin 2 viikkoa ennen kuin kuukautiset taas alkoivat. Kuukaudet vierivät, ja minä odotin, joka kuukausi.

 

Jossain vaiheessa aika rupesi pitenemään, ja rupesimme pelkäämään että jotain olisi vialla. Soitin omalle lääkärilleni marraskussa 2007, sain ajan kolmen viikon päähän. Ja minä odotin ne kolme viikkoa. Siitä seuraavat puoli meitä tutkittiin siellä sun täällä. Ja me odotimme, tuloksia peläten.

 

Vihdoin kesäkuussa 2008 olimme valmiita aloittamaan hoidot, kun tutkimukset oli tutkittu. Tuli sairaanhoitajien lakko, ja me odotimme kuukauden lisää.

 

Yritin ilmoittautua heinäkuussa hoitoon, mutta klinikallamme (julkinen) ei ollut tilaa. Ja minä odotin taas kuukauden. Elokuussa pääsin sentään hoitoon, ja alkion siirron jälkeiset piinaviikot vasta hirveää odotusta olivatkin. Lokakuu piti pitää pakollista taukoa, joten odottelin taas kuukauden.

 

Marraskuussa siirrettiin yksi pakkasalkio kyytiin, ja piinaviikot menivät taas hitaasti, mutta päättyivät taas ikävästi. Joulukuussa yritin ilmoittautua taas hoitoon, mutta ei ollut tilaa. Saimme odottaa taas kuukauden lisää. Tänään yritin samaa, ei taaskaan tilaa. Taas yksi kuukausi lisää odotusta.

 

Miten tämän ajatusmaailman saisi käännettyä? Olenko itsekäs ihminen joka haluaa kaikki-nyt-mulle-heti, kun minusta tämä odotus on kohtuutonta ja raastavaa? Lipuuko elämä ohi odottaessa? Onko kenelläkään muuta vinkkiä kuin ”nauti siitä mitä sinulla on”? Koska vaikka minulla on ihana mies ja (pian) ihana työpaikka, tämä odotuksen odotus tuntuu piinaavan pitkältä.

Kuka kärsii lapsettomuudesta?

Lapsettomuus. Mitä se on? Ensimmäisenä tulee mieleen, että lapsettomuus tarkoittanee sitä että on pari joilla ei ole lapsia. Useinmiten lapsettomuus kuitenkin määritellään siksi, että pariskunta ei ole vuoden yrityksen jälkeen saanut alkuun raskautta. Me kuulumme molempiin kategorioihin, joten voin ilmeisesti ”hyvällä omallatunnolla” kutsua itseäni lapsettomuudesta kärsiväksi.

Mutta kuka kärsii lapsettomuudesta? Meidän kaltaisten parien lisäksi on monia muita, jotka surevat tyhjää kohtua tai syliä. Nelikymppinen sinkkunainen joka ei vielä ole löytänyt itselleen kumppania. Homot ja lesbot. Nainen jolta on poistettu kohtu tai mies joka on syntynyt steriilinä. Tai pari joka kaipaa lapselleen sisarusta, ns. sekundäärisesti lapseton pari.

Lapsettomuus aiheuttaa surua, kipua, haikeutta ja katkeruutta, ainakin monille. Mutta kuka kärsii siitä enemmän kuin toinen? Voiko sanoa että pari joka on yrittänyt lasta kolme vuotta kärsisi lapsettomuudesta enemmän kuin pari joka on yrittänyt vuoden? Entä nainen jolla on kurja työpaikka, jolta puuttuu ystäviä, tai joka on taloudellisessa ahdingossa, kärsiikö hän lapsettomuudesta enemmäin kuin nainen jolla on ”muu elämä” kaikin puolin kunnossa? Entä pariskunta joka yrittää pikkukakkosta, ovatko he vähemmän lapsettomia kuin pari joilla on jo yksi lapsi?

Suru on subjektiivista, jokainen kokee sen eri tavalla. Joku itkee läheisen kuolemaa yhden päivän sekä hautajaisten ajan, ja jatkaa tämän jälkeen positiivisella mielellä elämäänsä, kun taas joku toinen sairastuu masennukseen vastaavassa elämäntilanteessa. Samalla tavalla on myös mahdotonta sanoa kuka kärsii lapsettomuudesta eniten. 

Mutta silti unohdan sen välillä. Kieltämättä tuhahdan nimimerkeille Babynr5 tai mortil4 eräällä keskustelupalstalla. Nämä (muuten reilusti yli nelikymppiset) nimimerkit ovat aktiivisia eräällä lapsettomuusaiheisella keskustelupalstalla, ja he ”kärsivät lapsettomuudesta” kun viides lapsi odottaa tulemistaan. Mielestäni tuollaiset nimimerkit ovat provosoivia lapsettomuuspalstalla, keksisivät vaikka toisen nimimerkin.

Mutta mistäs hemmetistä minä tiedän miltä heistä tuntuu ja kuinka paljon he kärsivät! Voisin vaan kuvitella, että jos joskus yritämme pikkukakkosta, se ei olisi ihan niin vaikeaa kuin tämän ensimmäisen yrittäminen. En kaipaa ainoastan lasta, vaan pelkään etten IKINÄ saa nähdä niitä kahta viivaa tikussa,  olla raskaana ja synnyttää oman biologisen lapsen. Pelkään etten ikinä kokisi lapsiperheen arkea vaippoineen ja leluineen. Sekundäärisesti lapsettomat ovat saaneet kokea edes sen kerran.

Mutta toisaalta en tiedä miten kipeää tekee kun toivoo lapselleen sisarusta, tunteet ja motiivit ovat varmasti erilaiset kuin ensimmäistä kipeästi toivovilla. Ehkä koen sen tilanteen joskus, saa nähdä.

Toivottavasti, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

t. Haikaranpelätin

ps. kirjoitukseni perusteella ei ole todellakaan tarkoitus loukata ketään sekundäärisesti lapsetonta, kunhan pohdin näitä juttuja. Omat ongelmathan ne aina ovat joka tapauksessa kaikista isoimmat ja ”tärkeimmät” tässä elämässä.

 

Unettoman jouluyön ristiäisajatuksia

Viime yönä -jouluyönä -pyörin levottomana sängyssä enkä meinannut millään saada unen päästä kiinni. Ajatukseni pyörivät ensi huhtikuussa olevissa ristiäisissä. Jo nyt? Aivan, olen miettinyt kauhulla tulevia ristiäisiä jo kesästä asti. Mieheni veljen tyttöystävällä on laskettu aika helmikuussa, joten huhtikuussa on ilmeisesti ristiäiset. Ajattelin jo kesällä arvatessani raskauden (näin sen jo hänen silmistään ennen kun he kertoivat raskaudesta) –voi ei, kunhan olen raskaana ennen ristiäisiä.

Jaa että miksikö nyt yhdet ristiäiset ovat niin kauhistuttavat?

Ne ovat kirkossa. Emme ole mieheni kanssa innokkaita kirkossa kävijöitä, joten yhdistän kirkossa käymisen häihin ja hautajaisiin. Tyypillisiin tapahtumiin joihin liittyy paljon suuria tunteita. Aina kun kuulen ”Maa on niin kaunis” rupean vollottamaan koska se muistuttaa minua isoisäni hautajaisista. Kirkkoon liittyy jokin erityinen tunnelma, joka saa minulla usein itkun silmäkulmaan. Ja en halua ruveta vollottamaan ristiäisissä kaikkien nähden. Tiedän että voisin, mutta en halua. Haluan mielummin itkeä lapsettomuuttani yksin kotona tai kahdestaan mieheni kanssa.

Tässä esimerkki joka saa ehkä ymmärtämään miksi lapsettoman on vaikea olla kirkossa. Appivanhempani eivät halunneet mennä eilen joulukirkkoon, koska heidän mielestään se olisi ollut liian rankkaa. Anoppini äiti kuoli juuri ennen viime joulua, ja mieheni isänisä vetelee viimeisiään, joten tämä joulunaika on ymmärrettävästi vaikeaa aikaa heillekin. Voisin ehkä verrata lapsettoman menoa ristiäisiin siihen, että anoppini joutuisi menemään joulukirkkoon, jonka teemana olisi kaipaus, menetys, ja kuolema. Ehkä huono vertaus, ehkä ei.

Papin puheet. Toinen asia joka saa minut herkälle päälle, on papin saarna. Silmäni kostui eilen kuunnellessani joulukirkon saarnaa joulun ihmeestä (milloin meille tulee se kauan odotettu ihme?!), viattomasta poikavauvasta seimessä, sekä Jumalan rakkaudesta ja armosta (olen hieman vihainen tuolle yläkerran ukolle kun kerran kiduttaa meitä lapsettomuudella -mitä armoa se on?). Voisin kuvitella että ristiäiskirkossa pappi puhuisi suuresta elämän lahjasta, perheestä ja Jumalan kauniista lapsesta jonka vanhemmat ovat saaneet. Ei kiitos, en kestä tuollaisia puheita itkemättä.

Ristiäiset ovat perhejuhla. Niissä tapaa varmasti sukuilaisia, joita ei ole tavannut pitkään aikaan. He tietävät, että menimme viime vuonna naimisiin, joten voisin kuvitella ristiäisissä meiltä kysyttävän no koskas on teidän vuoro. Tai jos kyselijät tietävät lapsettomuudestamme, yrittävät he vaivautuneesti keksiä muuta puhuttavaa. Mites työt, ootko vielä samassa paikassa? (vilkuillen samalla vatsaani josko olisinkin raskaana). Tai sitten he kysyvät mitä kuuluu, johon minä puolestaan rupean sepustamaan vaivautuneena ihan hyvää (yeah, right…) tai selittämään työkiireistä.

Olen kummikandidaatti. Meitä ei ole pyydetty kummeiksi, ainakaan vielä, mutta pelkään pahoin että meitä pyydetään. Tai oikeastaan minulla on tästä kummiudesta kaksisuuntaisia ajatuksia. Todennäköisintä on että he pyytävät meitä (mieheni veljineen ovat kummisetiä kaikille toisensa lapsille), mutta jos he eivät pyydäkään, jättävät he sen tekemättä lapsettomuutemme vuoksi.

Mutta jos minua nyt pyydetään kummiksi, en voi jättää juhlaa väliin, oli sitten kuinka kurja kausi monine pettymyksineen. Kummi ei voi keksiä tekosyyksi angiinaa, hänen on pakko olla paikalla. Ja se paikallaolo!! Koko ajatus siitä, että joutuiin seisomaan kaikkien katsottavana ristiäiskirkossa ja ajatella ensaaitkeänyt kyyneliä pidätellen, ahdistaa. Tietäen että puolet kirkon väestä ajattelee voooi raukka tai vilkuillen vatsaani.

Mietin siis kauhulla tulevia ristiäisiä jouluyönä. Saa nähdä, mitä ensi vuosi ja kevät tuo tullessaan. Minulla on vielä yksi mahdollisuus raskautua ennen ristiäisiä, ja jos ensi hoito onnistuisi, olisi koko ristiäiset ihan eri juttu. Odottaisin niitä innolla, hymyilisin kirkossa koska tietäisin että mahassani kasvaisi pieni elämänalku. Saa nähdä, miten tästä kaikesta selvitään.

Kiitos

Jenkkilän Thanksgiving day oli ja meni viime viikolla. Rupesin äsken miettimään mistä asioista minä voin olla kiitollinen. Niitä asioita on paljon, en jaksa kaikkea ruveta luettelemaan, mutta vaikka mikään muu asia tai ihminen ei täytä sitä vauvan kokoista koloa sydämessä, on hyvä välillä miettiä niitä asioita joista voi olla kiitollinen.

Olen kiitollinen teistä, rakkaat lukijat. Huomasin tänään että blogissani on ollut yli 20.000 vierailua (paras ystäväni sanoi että puolet on kyllä hänen klikkauksiaan), ja näiden kuukausien ajan olen saanut uskomattoman paljon lohduttavia ja kannustavia kommentteja.

Olen kiitollinen KAIKISTA kommenteista, mutta erityisen paljon mieleeni ja sydämeeni on jäänyt seuraavat kommentit (pahoittelen jos en siteeraa aivan oikein).  

Susta tulisi aivan paras äiti. Kirjoituksesi antaa voimaa. Blogisi auttaa ymmärtämään miltä lapsettomuus tuntuu. Et ole yksin. Rukoilen puolestanne. Ja KAIKKI lämpimät ajatukset jossa lukijat toivovat meidän onnistuvan hoidoissamme.

Ihan mielenkiinnosta haluan kysyä: miksi luet blogiani? Oletko itse nyt tai oletko ollut aiemmin samassa tilanteessa? Tunnetko minut ”livenä? (niitäkin lukijoita on muutama vaikka kirjoitankin aika privaatisti). Olen käsittänyt että kommentin jättääkseen pitää kirjoittaa oma sähköpostiosoite (en kyllä tajua miksi) mutta jos et halua laittaa omaasi voit käyttää minun osoitetta minni_1980@suomi24.fi. Haluaisin vain niin mielelläni tietää MIKSI olet eksynyt blogiini 🙂

Kiitos etukäteen, ja takakäteen 🙂

Kysymyksiä

Miksi elämä on niin hemmetin epäreilua? Miksi jotkut alkoholistit, narkomaanit, teinit jotka unohtavat yhden e-pillerin, suurtupakoitsijat ja monet muut tulevat raskaaksi mutta minä en?

Miksi sanotaan ”mikä ei tapa vahvistaa”, kun minusta tuntuu että tämä lapsettomuuden piina ja hedelmöityshoidot eivät ainakaan vahvista. Minulla on heikko olo, ja välillä tekisi mieli luovuttaa.

Miten niin ”kaikella on tarkoitus”? Vaikka KUINKA mietin, en voi keksiä yhtäkään järkevää tarkoitusta tälle lapsettomuudelle. Miksi meidän on tarkoitus kärsiä ja kaivata omaa lastamme niin paljon? Jos siitä oppii arvostamaan raskautta ja perhettä, olemme oppineet sen opetuksen jo kauan sitten.

Miksi joka he-le-ve-tin paikassa on lastenvaunuja, suuria mahoja, lelumainoksia ja ihmisiä jotka puhuvat ihanista lapsistaan?

Miksi ne perhanan kuukautiset eivät tule, kun kerran en ole raskaana? Verikoe oli negatiivinen, ja vasta kun kuukautiset tulevat voin yrittää ilmoittautua uudestaan. Ai niin, ja klinikalla on juuri ollut infotapaaminen uusille pareille marraskuun lopussa, joten klinikalle tulee todella paljon ilmoittautumisia. Ja vain kolme otetaan hoitoon päivittäin.

Miten elämän suurista vastoinkäymisistä selviytyy katkeroitumatta? Yksi tuttavani meinasi erota kirkosta viimeisimmän epäonnistuneen hoidon jälkeen, mutta muutti mielensä kuultuaan että se voisi vaikeuttaa adoptiota. Tuttavani on katkera yläkerran ukolle, minä en oikein tiedä kenelle olen, mutta katkera olen kuitenkin.

Unelmia

 

Pienenä haaveilin että minusta tulisi jotain suurta, ehkä kuuluisa näyttelijä tai jonkun suositun bändin laulaja. Olisin miljonääri, naimisissa New Kids on the Blockin Jordanin kanssa, ja meillä olisi jättimäinen omakotitalo jossa olisi oma uima-allas. Minulla olisi vaaleat pitkät hiukset, ja näyttäisin yhtä kauniilta kuin naiset Suosikin juorupalstalla. Olisin jotain ihan erikoista.

 

Olen edelleen sama tyttö joka pyörii levottomasti sängyssä ennen nukkumaan menoa, sama tyttö joka herää aina puoli minuuttia ennen herätyskellon sointia, ja sama tyttö joka voi syödä kolme Bulgarianjogurttia putkeen. Mutta unelmat ovat muuttuneet.

 

Kaikista suurin unelmani on tulla äidiksi, perustaa perhe mieheni kanssa. Jotain ihan tavallista! Välillä pelkään että näenkö äitiyden ruusunpunaisena unelmana, koska haaveilen siitä niin paljon. Mutta toisaalta, tiedän että äitiyden ja sen mukana tulevan vastuun mukana tulee myös huolta. Olen valmis pilaamaan vartaloni, raidoittamaan vatsani arvilla, heittämään hyvästit kymmenen tunnin yöunille ja sunnuntai-iltapäiville, jolloin makaamme miehen kanssa tekemättä mitään. Tervetuloa vaan kakkavaipat, kiukuttelut, jatkuva siivous ja valitus siitä kuinka leluja on joka paikassa. Unelmoin kaikesta siitäkin!

 

Mutta ennen kaikkea unelmoin siitä että voisin vihdoin yllättää mieheni ja läheiseni iloisilla uutisilla. Olen jo suunnitellut moneen kertaan, kuinka kertoisin asioista eri ihmisille. Saattaisin lähettää joulu/pääsiäis/äitienpäivä-kortin, jossa ultrakuvassa oleva pikkuinen lähettää terveiset tuleville isovanhemmilleen. Kuiskaisin miehen veljenpojalle salaisuuden korvaan, että hänelle tulee serkku, ja Haikaranpelättimen masussa on pieni vauvanalku. Ja veljenpoika ei tietenkään voisi pitää salaisuutta, vaan hän huutaisi sen koko suvulle!

 

Unelmoin siitä että saan ottaa itkevän lapseni syliini ja lohduttaa häntä. Puhaltaa haavaan ja pyyhkiä kyyneleet. Siitä että pieni lapseni katsoo minua silmiin ja hymyilee. Siitä että havahdun yöllä kun joku kömpii minun ja mieheni väliin nukkumaan. Siitä kun veisimme lapsemme eläintarhaan ja siitä kun hän nauraisi hassuille apinoille. Unelmoin niistä hassuista lauseista mitä hän päästäisi suustaan kun hän sekoittaisi vahingossa suomea ja tanskaa. Siitä että joku huutaa minulle vessasta ”pyyyyyhkimään”. Ja siitä että joku sanoisi minulle ¨äiti”.

 

Tyhmä prinsessa

Just joo, Tanskan uusi prinsessa on raskaana.

Se on nätti, laiha, sillä on ihania vaatteita ja se sai häälahjaksi urheiluauton. Se meni kesällä ihan oikean prinssin kanssa naimisiin, ja sillä oli ihanat prinsessahäät jossa Tanskan kuuluisin meikkaaja meikkas sen nätiks, ja kaikki kehu kuinka ihana prinsessa se on. Heti häiden jälkeen se ilmoitti että haluaa lapsia mahdollisimman pian, ja  – POKS – se on raskaana, melkein samantien.

Mä olen niin kateellinen! Miksi tämä raskautumien pitää olla juuri meille niin vaikeaa, ja kaikille (ei nyt ihan kaikille mutta siltä tuntuu) se on niin helppoa. Voi olla että prinsessan hoikkuuden takana on syömishäiriö, voi olla että on rankkaa olla prinsessa kun lehdet seuraa kaikkea mitä se tekee, voi olla että se prinssi onkin ihan idiootti, mutta olen silti kateellinen!

Pöh!