Mitä opimme adoptio-infossa?

Päässäni surraa ajatuksia. Näin unta aasialaisesta lapsenkodista, äidistä joka luovuttaisi lapsen meille, adoptiokurssista. Saimme  eilisestä tapaamisestakotiinvietäväksi paksun infopaketin, jossa on todella paljon iltalukemista yöpöydälle.

Niin, eilisessä kirjoituksessani kerroin enimmäkseen minkälaista tapaamisessa on, enkä niinkääan paljon mitä hyödyllistä siellä sanottiin itse adoptiosta. Seuraavat asiat olivat ainakin minulle suht uusia: (huom. Ne saattavat päteä ainoastaan täällä Tanskassa ja kyseisessä adoptiotoimistossa)

–      Koko prosessi kestää tällä hetkellä keskimäärin 3,5 vuotta, ja jonot ovat pitenemään päin. Tämä aika on laskettu siitä kun laittaa ensimmäiset paperit postiluukkun siihen kun saa hakea lapsen kotiinsa.

–      Monessa maassa on oikeudenkäynti lapsen luovutuksen yhteydessä, ja lapsen biologiset vanhemmat osallistuvat siihen jos heidän identiteetti on tiedossa

–      Yleinen hyväksyntä on adoptio 0-36 kk ikäiseen ”perusterveeseen” lapseen, ja kun parille ehdotetaan lasta, on se hyväksyttävä. 25% ehdotuksissa on parin ehdotusalueen ulkopuolella, jolloin pari voi päättää haluaako hyväksyä tämän lapsen vai odottaa toista. Kyseessä voi olla esim. lapsi joka on yli 3-vuotias tai jolla on vamma tai sairaus

–      Kiinasta adoptoitaessa on vanhempien oltava yli 30-vuotiaita (mieheni on 26…)

–      Adoptio on suuri ilo ja lahja sekä lapselle ja perheelle, mutta alku lapsen kanssa ei ole aina ruusuilla tanssimista. Lapsi on saattanut kokea kovia, tulla hylätyksi monta kertaa, traumatisoitua, ja hänellä voi kestää pitkään ennen kuin hän tottuu uusiin vanhempiin ja uuteen kotiin. Tämä totuttelu voi ilmetä monina oireina, mikä voi olla rankkaa vanhemmille joiden oma rakkaus lapseen on kypsynyt jo pitkään ennen kuin ovat edes tavanneet hänet.

–      Lapsen iällä adoptiovaiheessa ei ole merkitystä siihen miten lapsi ”menestyy” elämässä. Tosin isommat lapset tarvitsevat usein pidemmän aikaa tottuakseen uuteen maahan, kieleen ja uusiin rutiineihin.

–      Tuoreen adoptioperheen on hyvä ”eristäytyä” kotipiiriin pariksi ensimmäiseksi kuukaudeksi lasten parasta ajatellen, mitä lähipiiri ei aina ymmärrä

–      Maailmassa on noin 50 miljoonaa orpoa lasta/lasta jotka kaipaavat vanhempia. Vain 40.000 heistä voidaan adoptoida. Usein niissä maissa joissa on suurin hätä ja tarve adoptioon, ei ole tarpeeksi hyvää oikeusjärjestelmää joka mahdollistaisi  turvallisen ja korkean eettisen standardin mukaisen adoptioprosessin.

Siinä on jo tarpeeksi pureksittavaa heti ensi alkuun!

Adoptio-infon tunnelmaa

Kävimme tänään mieheni kanssa 4 tunnin mittaisessa adoptio-infossa. Emme olleet päättäneet mitään, halusimme vain kuulla lisää adoptiosta. Koko tapaamisen jälkeen tuli aika ristiriitainen olo.

Tapaaminen alkoi hyvin mielenkiintoisesti, kun puoli vuotta sitten Sri Lankasta lapsensa hakenut pariskunta kertoi adoptioprosessistaan. Heidän puolitoistavuotias pikku Robert juoksenteli lattialla, ja innokkaiden kuulijoiden sydän läpätti ihastuksesta. Robert päästeli hassuja ääniä, haki huomiota yleisöstä ja hakeutui isänsä luokse ”turvaan” jos häntä rupesi ujostuttamaan. Robertin vanhemmat vaikuttivat normaalilta ja tasapainoiselta parilta, ja he puhuivat yllättävän avoimesti adoptioon littyvistä vaikeistakin tunteista. Esimerkiksi kuinka heidän sukulaisensa loukkaantuivat kun pikku Robertia ei viety koko suvun pällisteltäväksi grillijuhlaan eikä annettu muiden syliin (edes isovanhempien) ensimmäisen 3 kuukauden aikana uudessa kotimaassa. Lapsi oli jo ennestään pyörällä päästään, ja tärkeintä oli että hän sai luotua vahvan siteen uusiin vanhempiinsa.

Tämän jälkeen kaksi adoptiotoimiston tätiä kertoivat yleisesti adoptiosta ja prosessin eri vaiheista. Piiiiiitkästi ja jaaritellen, rautalangasta vääntäen. ”Lapset ovat erilaisia. Toiset ovat rauhallisia, toiset vilkkaita. Toiset ujoja, toiset rohkeita. Toiset sitä, toiset tätä, toiset…..” (Got the point, lapset OVAT erilaisia!).

Tämän jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus kysyä kysymyksiä. Ja tässä vaiheessa mieheni rupesi kiemurtelemaan tuolillaan. Koko tilaisuus oli kuin kotirouvien talk show-ohjelmasta. …Pitää olla rehellinen itselleen ja kuunnella omaa sydäntään…  Ihminen on vahvempi mitä luuleekaan, ne voimavarat on löydettävä sisältä… Jokaisen on tehtävä omat valintansa… Pariskunta on vahvempi parina kuin yksilöinä… Kasvaa ihmisenä… Löytää se oma juttu…

Me emme tienneet adoptiosta mitään, joten olimme kiinnostuneita odotusajoista ja erityisesti siitä minkäikäisiä lapsia useimmin adoptoidaan. Yleinen ikä on 0-36 kk, ja kun mieheni kysyi uteliaana että voiko esittää toivomuksen että saisi alle vuoden ikäisen vauvan, johon eturivin nelikymppinen pariskunta totesi happamasti että ”no sit ette oo kyllä ihan vakavissaan koko jutussa jos kolmivuotias ei kelpaa”. Mieheni kysyi myöskin uteliaana että onko tietyissä maissa enemmän tyttöjä tai poikia adoptoitaviksi (olin käsittänyt etukäteen että Kiinassa ”syrjittäisiin” tyttöjä joten sieltä saisi todennäköisemmin tytön), ja muut infolaiset pyörittivät päätään. Saivat meistä ilmeisesti sellaisen kuvan kuin olisimme McDonaldsin luukulla tilaamassa purilaisia,  mutta jos ei infotapaamisessa voi kysyä niin missäs sitten? Tosin adoptiofirman tädit suhtautuivat kysymyksiin ystävällisesti ja kärsivällisesti.

Jossain vaiheessa tilaisuutta oli pieni esittelykierros, jossa pariskunnat kertoivat lyhyesti tarinansa. ….viimeiset kuusi vuotta yritetty lasta… 4 keskenmenoa… viimeiset kolme vuotta hoidoissa… Aika monta pitkää ja surullista tarinaa.

Mutta toivottavasti niillä kaikilla olisi onnellinen loppu. Myös niillä happamilla nelikymppisillä.

Odotusta

Noin 24-vuotiaana minuun iski vauvakuume. Olen aina pitänyt lapsista, mutta vasta seurusteltuani pari vuotta mieheni kanssa olin täysin valmis heittämään hyvästit epäsäännölliselle ”nuoren” elämälle ja rupesin unelmoimaan perhe-elämästä. Tosin mieheni ei ollut vielä valmis, joten minä odotin.

 

Parin vuoden vauvakuumeilun jälkeen mies oli vihdoin valmis yrittämään vauvaa. Olin onnesta soikea, ja yrittäminen oli aluksi jopa jännittävää. Ehkäpä nyt olenkin raskaana. Odotin ovulaatiota, ja sen jälkeen odotin 2 viikkoa ennen kuin kuukautiset taas alkoivat. Kuukaudet vierivät, ja minä odotin, joka kuukausi.

 

Jossain vaiheessa aika rupesi pitenemään, ja rupesimme pelkäämään että jotain olisi vialla. Soitin omalle lääkärilleni marraskussa 2007, sain ajan kolmen viikon päähän. Ja minä odotin ne kolme viikkoa. Siitä seuraavat puoli meitä tutkittiin siellä sun täällä. Ja me odotimme, tuloksia peläten.

 

Vihdoin kesäkuussa 2008 olimme valmiita aloittamaan hoidot, kun tutkimukset oli tutkittu. Tuli sairaanhoitajien lakko, ja me odotimme kuukauden lisää.

 

Yritin ilmoittautua heinäkuussa hoitoon, mutta klinikallamme (julkinen) ei ollut tilaa. Ja minä odotin taas kuukauden. Elokuussa pääsin sentään hoitoon, ja alkion siirron jälkeiset piinaviikot vasta hirveää odotusta olivatkin. Lokakuu piti pitää pakollista taukoa, joten odottelin taas kuukauden.

 

Marraskuussa siirrettiin yksi pakkasalkio kyytiin, ja piinaviikot menivät taas hitaasti, mutta päättyivät taas ikävästi. Joulukuussa yritin ilmoittautua taas hoitoon, mutta ei ollut tilaa. Saimme odottaa taas kuukauden lisää. Tänään yritin samaa, ei taaskaan tilaa. Taas yksi kuukausi lisää odotusta.

 

Miten tämän ajatusmaailman saisi käännettyä? Olenko itsekäs ihminen joka haluaa kaikki-nyt-mulle-heti, kun minusta tämä odotus on kohtuutonta ja raastavaa? Lipuuko elämä ohi odottaessa? Onko kenelläkään muuta vinkkiä kuin ”nauti siitä mitä sinulla on”? Koska vaikka minulla on ihana mies ja (pian) ihana työpaikka, tämä odotuksen odotus tuntuu piinaavan pitkältä.

Ei tälläkään kertaa

Ei ollut tilaa meille, tälläkään kertaa. Hoitaja oli todella pahoillaan, mutta heillä on kovat ruuhkat tällä hetkellä. Sanoin että kuukautiseni ovat taas vähentyneet, ja kysyin epätoivoisena voinko yrittää taas huomenna (aamulla tuli punaista joten ilmoittauduin, kun taas nyt tulee ruskeaa tiputtelua), ja hän sanoi:

”Voithan sä aina kokeilla, mutta meillä on kyllä hirvee ruuhka nyt. Viimeistään ens kerralla pääset sitten hoitoon”.

Ahdistaa.

Julkinen systeemi. Tuleva reissu synnytysosastolle (helmikuussa kun miehen veljen tyttöystävä synnyttää). Tulevat ristiäset. Hedelmöityshoidot. Turhat toiveet. Jatkuvat pettymiset. Koko hemmetin lapsettomuus, joka poraa tummaa aukkoa mieleeni ja sydämeeni.

Pitkät kolme tuntia

Tästä se jännääminen taas alkaa. Menkat alkoivat juuri, ja olen ilmoittautunut klinikan puhelinvastaajaan. Reilun tunnin päästä klinikka käy ilmoittautumiset läpi, ja valitsee ne kolme onnekasta jotka aloittavat vaihdevuodet tasan kolmen viikon päästä. Minuahan ei otettu viime kerralla hoitoon, joten toivon niiiiiin kovasti että minulle on paikka tällä kertaa.

Klinikka soittaa takaisin viimeistään kolmen tunnin päästä. A-pu-va.

Ai niin, menemme huomenna adoptio-infotapaamiseen. Tupla a-pu-va.

Kiero kierto

Äh, kp 33 ja en ole vieläkään päässyt ilmoittautumaan hoitoon, sillä se vaatisi kunnon kuukautisia.

Kiertoni on ollut viimeiset 3 vuotta 28-31 päivää, mutta jostain kumman syystä viime kierto olikin 34 päivää. Pistin sen hormonien (Progestan) piikkiin, mutta tämä kierto on mennyt ihan ”luomuna”. Normaalisti kuukautiseni alkavat 3-7 päivän tiputteluvuodolla, joka alkoi vasta eilen, eli tämäkin kierto venyy ilmeisesti pitkäksi, blaaaah.

Minulla on teoria siitä miksi kiertoni on villiintynyt. Minullahan on todettu ultrassa lievä PCO, ja olen varma että olen ”villinnyt” PCO:ni loppuvuoden aikana syömällä paljon leipää ja sokeria. Ja PCO:han voi aiheuttaa kiertohäiriöitä…. Hmmmm.

Onko joku blogin lukija kuullut että huono ruokavalio voisi sekoittaa kierron? Muuten joudun pistämään nämä vaihtelut kaikista ylesimmän selityksen (joka vaivaan) piikkiin -stressin. En halua neuvoa itseäni maailman turhimmalla neuvolla, ”älä stressaa”.

Kuka kärsii lapsettomuudesta?

Lapsettomuus. Mitä se on? Ensimmäisenä tulee mieleen, että lapsettomuus tarkoittanee sitä että on pari joilla ei ole lapsia. Useinmiten lapsettomuus kuitenkin määritellään siksi, että pariskunta ei ole vuoden yrityksen jälkeen saanut alkuun raskautta. Me kuulumme molempiin kategorioihin, joten voin ilmeisesti ”hyvällä omallatunnolla” kutsua itseäni lapsettomuudesta kärsiväksi.

Mutta kuka kärsii lapsettomuudesta? Meidän kaltaisten parien lisäksi on monia muita, jotka surevat tyhjää kohtua tai syliä. Nelikymppinen sinkkunainen joka ei vielä ole löytänyt itselleen kumppania. Homot ja lesbot. Nainen jolta on poistettu kohtu tai mies joka on syntynyt steriilinä. Tai pari joka kaipaa lapselleen sisarusta, ns. sekundäärisesti lapseton pari.

Lapsettomuus aiheuttaa surua, kipua, haikeutta ja katkeruutta, ainakin monille. Mutta kuka kärsii siitä enemmän kuin toinen? Voiko sanoa että pari joka on yrittänyt lasta kolme vuotta kärsisi lapsettomuudesta enemmän kuin pari joka on yrittänyt vuoden? Entä nainen jolla on kurja työpaikka, jolta puuttuu ystäviä, tai joka on taloudellisessa ahdingossa, kärsiikö hän lapsettomuudesta enemmäin kuin nainen jolla on ”muu elämä” kaikin puolin kunnossa? Entä pariskunta joka yrittää pikkukakkosta, ovatko he vähemmän lapsettomia kuin pari joilla on jo yksi lapsi?

Suru on subjektiivista, jokainen kokee sen eri tavalla. Joku itkee läheisen kuolemaa yhden päivän sekä hautajaisten ajan, ja jatkaa tämän jälkeen positiivisella mielellä elämäänsä, kun taas joku toinen sairastuu masennukseen vastaavassa elämäntilanteessa. Samalla tavalla on myös mahdotonta sanoa kuka kärsii lapsettomuudesta eniten. 

Mutta silti unohdan sen välillä. Kieltämättä tuhahdan nimimerkeille Babynr5 tai mortil4 eräällä keskustelupalstalla. Nämä (muuten reilusti yli nelikymppiset) nimimerkit ovat aktiivisia eräällä lapsettomuusaiheisella keskustelupalstalla, ja he ”kärsivät lapsettomuudesta” kun viides lapsi odottaa tulemistaan. Mielestäni tuollaiset nimimerkit ovat provosoivia lapsettomuuspalstalla, keksisivät vaikka toisen nimimerkin.

Mutta mistäs hemmetistä minä tiedän miltä heistä tuntuu ja kuinka paljon he kärsivät! Voisin vaan kuvitella, että jos joskus yritämme pikkukakkosta, se ei olisi ihan niin vaikeaa kuin tämän ensimmäisen yrittäminen. En kaipaa ainoastan lasta, vaan pelkään etten IKINÄ saa nähdä niitä kahta viivaa tikussa,  olla raskaana ja synnyttää oman biologisen lapsen. Pelkään etten ikinä kokisi lapsiperheen arkea vaippoineen ja leluineen. Sekundäärisesti lapsettomat ovat saaneet kokea edes sen kerran.

Mutta toisaalta en tiedä miten kipeää tekee kun toivoo lapselleen sisarusta, tunteet ja motiivit ovat varmasti erilaiset kuin ensimmäistä kipeästi toivovilla. Ehkä koen sen tilanteen joskus, saa nähdä.

Toivottavasti, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

t. Haikaranpelätin

ps. kirjoitukseni perusteella ei ole todellakaan tarkoitus loukata ketään sekundäärisesti lapsetonta, kunhan pohdin näitä juttuja. Omat ongelmathan ne aina ovat joka tapauksessa kaikista isoimmat ja ”tärkeimmät” tässä elämässä.

 

Joululoman saldo

3 lisäkiloa (niiden alkuvuodesta tulleen 2:n lisäksi)

2 vuorokautta miehen veljen raskaana olevan tyttöystävän seurassa, joista olen mielestäni selviytynyt kunnialla. Pyyhkinyt kyyneleitä salaa. Teeskennellyt kuuntevani intensiivisesti appiukon ja anopin keskustelua odottavien vanhempien tunnustellessaan potkuja ainakin 8 kertaa ruokapöydässä.

8 annosta Ris a la mande´a (tanskalainen jouluherkku jossa on PALJON kermaa) -niistä ne kilot vissiin tulivatkin

1000000 konvehtia (tai sitten niistä)

2 puolitutun raskausuutista (hemmetin Facebook)

7 joululahjaa (aikuistumisen huonoja puolia)

7 yötä jolloin olen valvonut vähintään tunnin ennen kuin saan unen päästä kiinni

7 aamua jolloin olen herännyt anopin kattamaan aamupalapöytään (nice…)

1 uusi look (pitkät vaaleat hiukset muuttuivat tummiksi ja 10 cm lähti pois)

1 hyvä ystävä joka on synnyttänyt ihanan pikku vauvan

0 pientä vauvanalkua masussa

Pikkiriikkisen toivoa että ensi vuonna meidän suuri toiveemme käy toteen

Unettoman jouluyön ristiäisajatuksia

Viime yönä -jouluyönä -pyörin levottomana sängyssä enkä meinannut millään saada unen päästä kiinni. Ajatukseni pyörivät ensi huhtikuussa olevissa ristiäisissä. Jo nyt? Aivan, olen miettinyt kauhulla tulevia ristiäisiä jo kesästä asti. Mieheni veljen tyttöystävällä on laskettu aika helmikuussa, joten huhtikuussa on ilmeisesti ristiäiset. Ajattelin jo kesällä arvatessani raskauden (näin sen jo hänen silmistään ennen kun he kertoivat raskaudesta) –voi ei, kunhan olen raskaana ennen ristiäisiä.

Jaa että miksikö nyt yhdet ristiäiset ovat niin kauhistuttavat?

Ne ovat kirkossa. Emme ole mieheni kanssa innokkaita kirkossa kävijöitä, joten yhdistän kirkossa käymisen häihin ja hautajaisiin. Tyypillisiin tapahtumiin joihin liittyy paljon suuria tunteita. Aina kun kuulen ”Maa on niin kaunis” rupean vollottamaan koska se muistuttaa minua isoisäni hautajaisista. Kirkkoon liittyy jokin erityinen tunnelma, joka saa minulla usein itkun silmäkulmaan. Ja en halua ruveta vollottamaan ristiäisissä kaikkien nähden. Tiedän että voisin, mutta en halua. Haluan mielummin itkeä lapsettomuuttani yksin kotona tai kahdestaan mieheni kanssa.

Tässä esimerkki joka saa ehkä ymmärtämään miksi lapsettoman on vaikea olla kirkossa. Appivanhempani eivät halunneet mennä eilen joulukirkkoon, koska heidän mielestään se olisi ollut liian rankkaa. Anoppini äiti kuoli juuri ennen viime joulua, ja mieheni isänisä vetelee viimeisiään, joten tämä joulunaika on ymmärrettävästi vaikeaa aikaa heillekin. Voisin ehkä verrata lapsettoman menoa ristiäisiin siihen, että anoppini joutuisi menemään joulukirkkoon, jonka teemana olisi kaipaus, menetys, ja kuolema. Ehkä huono vertaus, ehkä ei.

Papin puheet. Toinen asia joka saa minut herkälle päälle, on papin saarna. Silmäni kostui eilen kuunnellessani joulukirkon saarnaa joulun ihmeestä (milloin meille tulee se kauan odotettu ihme?!), viattomasta poikavauvasta seimessä, sekä Jumalan rakkaudesta ja armosta (olen hieman vihainen tuolle yläkerran ukolle kun kerran kiduttaa meitä lapsettomuudella -mitä armoa se on?). Voisin kuvitella että ristiäiskirkossa pappi puhuisi suuresta elämän lahjasta, perheestä ja Jumalan kauniista lapsesta jonka vanhemmat ovat saaneet. Ei kiitos, en kestä tuollaisia puheita itkemättä.

Ristiäiset ovat perhejuhla. Niissä tapaa varmasti sukuilaisia, joita ei ole tavannut pitkään aikaan. He tietävät, että menimme viime vuonna naimisiin, joten voisin kuvitella ristiäisissä meiltä kysyttävän no koskas on teidän vuoro. Tai jos kyselijät tietävät lapsettomuudestamme, yrittävät he vaivautuneesti keksiä muuta puhuttavaa. Mites työt, ootko vielä samassa paikassa? (vilkuillen samalla vatsaani josko olisinkin raskaana). Tai sitten he kysyvät mitä kuuluu, johon minä puolestaan rupean sepustamaan vaivautuneena ihan hyvää (yeah, right…) tai selittämään työkiireistä.

Olen kummikandidaatti. Meitä ei ole pyydetty kummeiksi, ainakaan vielä, mutta pelkään pahoin että meitä pyydetään. Tai oikeastaan minulla on tästä kummiudesta kaksisuuntaisia ajatuksia. Todennäköisintä on että he pyytävät meitä (mieheni veljineen ovat kummisetiä kaikille toisensa lapsille), mutta jos he eivät pyydäkään, jättävät he sen tekemättä lapsettomuutemme vuoksi.

Mutta jos minua nyt pyydetään kummiksi, en voi jättää juhlaa väliin, oli sitten kuinka kurja kausi monine pettymyksineen. Kummi ei voi keksiä tekosyyksi angiinaa, hänen on pakko olla paikalla. Ja se paikallaolo!! Koko ajatus siitä, että joutuiin seisomaan kaikkien katsottavana ristiäiskirkossa ja ajatella ensaaitkeänyt kyyneliä pidätellen, ahdistaa. Tietäen että puolet kirkon väestä ajattelee voooi raukka tai vilkuillen vatsaani.

Mietin siis kauhulla tulevia ristiäisiä jouluyönä. Saa nähdä, mitä ensi vuosi ja kevät tuo tullessaan. Minulla on vielä yksi mahdollisuus raskautua ennen ristiäisiä, ja jos ensi hoito onnistuisi, olisi koko ristiäiset ihan eri juttu. Odottaisin niitä innolla, hymyilisin kirkossa koska tietäisin että mahassani kasvaisi pieni elämänalku. Saa nähdä, miten tästä kaikesta selvitään.

Lapsetonta joulua ja hedelmällistä uutta vuotta!

Tuollaisia toivotuksia ei kehtaa sanoa ääneen muualla kuin täällä, joten sanon sen itselleni ja muille lapsettomuudesta kärsiville blogin lukijoille.

Lähden huomenna mieheni kanssa anoppilaan joulunviettoon. Joulu on tyypillisesti yksi vuoden ihanimmista juhlista -pitkä loma, saa nukkua pitkään, ja saa olla läheisten kanssa. Toisaalta joulu on hyvin perhekeskeinen juhla, ja olin toivonut ja luullut että minulla olisi ollut pieni tonttu vatsassa kasvamassa tänä vuonna. Olin suunnitellut ostavani tuleville isovanhemmille pienet ”vihjaavat” lahjat, mutta ei sitten tällä(kään) kertaa.

Vietämme joulua nelistään appivanhempieni kanssa, joka on tänä vuonna optimaalinen vaihtoehto. Minulle olisi ollut ehkä liian rankkaa katsoa pieniä taaperoita tai saatika mieheni veljen tyttöystävän suurensuurta vatsaa koko joulun pyhien ajan, riittää että tapaan hänet Tapaninpäivänä. Luvassa on rentoutumista, syömistä, nukkumista ja rauhoittumista. Ja jos pääsen flunssastani eroon niin ehkä pikkusen jumppaamista.

Kuten kirjoitin aiemmin, vuosi 2008 on ollut tähänastisen elämäni rankin ja ”paskin”. Perhana, vuosi 2009 on pakko olla minun vuoteni! Ensi vuonna on pakko onnistaa, ensi vuonna aloitan uuden elämän. Uusi työ. Uusi terveellisempi elämäntapa. Uusi positiivinen asenne. Uudet hoidot, uudet mahdollisuudet. Toivottavasti uusi pieni elämänalku kohdussani ja sydämessäni.

Hyvää joulua blogin lukijoille!