Blogini on siirtynyt osoitteeseen

http://www.haikaranpelatin.vuodatus.net/

Tervetuloa!

t. Haikaranpelätin

Elossa

En ole pitkään aikaan päässyt blogiini, koska rakkaan työpaikkani it-osasto on näköjään päättänyt että wordpress sekä muut ”hömpöttelysivut” ovat kiellettyjen sivujen listalla läppärissäni, jota käytän siis myös kotona. Eli tästä lähtien joudun kirjoittamaan mieheni tai jonkun muun koneella. Toiveena olisi oma ”privaatti” tietokone lähiaikoina. Kehtaavatkin noin rajoittamaan yksityiselämääni! 🙂

Tänään on mieheni veljen tyttöystävän laskettu aika, ja miehen koko perhe odottaa jännityksellä milloin perheeseen syntyy uusi jäsen. Minulla on tästä aika ristiriitainen olo -toisaalta haluan synnytyksen, sairaalassa vierailun ja koko hömpötyksen alta pois, ja samalla minulla on huono omatunto siitä etten iloitse tarpeeksi mieheni veljen perheen puolesta. Koko synnytys ja sairaalaanmeno tuntuu tällä hetkellä siltä että pitäisi hypätä avantoon -jännittää ihan kamalasti, mutta vihdoin vedessä ollessa tuntuu että ei se vesi nyt niin kylmää ollutkaan. Olen päättänyt mennä sairaalaan, ahdisti miten paljon tahansa, ehkä se vesi tuntuukin lämpimältä siitä jälkeen. Olen ostanut pikkuiselle Finlaysonin lohikäärme-lakanat, ja paketoinut ne vaaleansiniseen lastenpaperiin.

Meidänkin elämässä tapahtuu taas pian jotain, kun neljän päivän päästä alkaa seuraava ICSI vaihdevuosineen. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, odotukset eivät ole enää niin korkealla kuin viime kerralla. Muutenkin on aika haikea ja turtunut olo koko lapsettomuuden suhteen.

Että ei mitään sen kummempaa tällä kertaa, mutta torstaista lähtien rupean raportoimaan uutta hoitokiertoamme. Aseet ovat samat kuin edellisessä, samoilla hormoniannoksilla mennään, ja toiveena olisi saada kaksi alkiota mukaan kyytiin.

Saa nyt nähdä.

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

…vai miten eräs kuuluisa suomalainen filosofi sanoikaan? 🙂

Eli viime yönä alkoivat menkat (au, au, au) ja ilmoittauduin tänään hoitoon. Sain ensimmäisen ajan helmikuun 26. päivälle, ja jekutin hyvän entisen kollegani kutsumaan minut ”business lounaalle” mennessäni skannaukseen. Kollegani tietää siis tilanteestani, ja lounas on hyvä tekosyy lähteä pois keskellä päivää.

Tänään on ihan positiivinen fiilis -meillä on taas mahdollisuus onnistua, ja tämä mahdollisuus on konkreettinen ja kohtalaisen ajan kuluttua. Toisaalta -miksi minä onnistuisin nyt kun en ole onnistunut aiemminkaan? Mitä jos kahden ”ookoo”-laatuisen alkion sijasta hedelmöittyykin vain yksi huonolaatuinen alkio, tai ei yhtään? Minulla ei uuden työni takia ole mahdollisuutta käydä kovin usein akupunktiossa, mutta ajattelin käydä ainakin muutaman kerran. Äh, aion tehdä parhaani niillä resursseilla mitä minulla on, ja murehdin myöhemmin jos on murehdittavaa.

Hitsi, mä haluan vauvan! Pienen, pullean, pehmeän ja suloisen vauvan! Pitkään aikaan en ole edes uskaltanut ajatella niin pitkälle (kun positiivinen raskaustestikin tuntuu niin epätodennäköiseltä), mutta tänään uskalsin vihdoin hymyillä  ja vilkuttaa junassa jokeltelevalle vauvalle.

Täytyypä vielä muistaa varoittaa miestä että kolmen viikon päästä hänen ”normaalisti kärttyinen” rakas vaimonsa vaihtuu raivohulluun vaihdevuotiseen hormonihirviöön!

t. Haikaranpelätin

ps. olen allerginen kissoille, mutta ihastuin tähän kuvaan

 

Not a superwoman

Aloitin maanantaina uudessa työtehtävässäni. Uusi naispuolinen pomoni oli ostanut minulle suuren kukkakimpun ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi. Siitä lähtien esitellyt itseni miljoonalle uudelle työkaverille (enkä meinaa muistaa kenenkään nimiä) ja ollut tapaamisissa pää pyörällä kun keskustelut pyörivät aivan uusissa asioissa. Työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, mutta myös erittäin haastavalta.

Mieheni on myös innoissaan puolestani. Joka ilta kotiin tullessani hän kysyy miten päiväni meni, mutta olen liian poikki selittääkseni mitään. Ilmeisesti tämä aivojen käyttö vaatii paljon energiaa. En jaksa tehdä kotona yhtään mitään. Laitoin eilen nopeasti ruokaa, mutta astiat ja kattilat jäivät pesemättä, ja koti näyttää sikalalta. Mieheni yritti saada välillä keskustelua aikaan, mutta tuijotin lasittunut ilme kasvoilla joko telkkaria tai tietokonetta. Uudet työtehtävät ja deadlinet surraavat jatkuvasti päässäni, ja saan ideoita ja muistan unohtuneita tehtäviäni yrittäessäni nukkua.

 

Toisaalta en halua valittaa. Olen pitkään kaivannut haasteita ja niitä olen vihdoin saanut. Toisaalta kauhistuttaa miten ensi kuussa taas alkavat hoidot sopivat tähän väliin. Julkinen klinikka kun ei jousta tippaakaan skannausajoissa, ja munasoluni eivät voi ajoittaa kasvuani juuri siihen tahtiin, etten joudu perumaan yhtäkään työmatkaa.

 

Haluaisin olla Superwoman: ahkera työntekijä, hyvinvointiin ja stressittömään elämään panostava ivf-potilas, parempi vaimo (rankan työpäivän jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa siivota saatika harrastaa seksiä) ja harrastaa urheilua (taisin käydä salilla viimeksi elokuussa). Toivottavasti tuleva kevät auringonsäteineen tuo lisää voimia ja energiaa!

 

t. Haikaranpelätin

ps. Menkat ovat ilmeisesti pikkuhiljaa tuloillaan –tuttu tiputteluvuoto alkoi jo eilen. Sitten kun hanat aukeavat kunnolla selviää seuraavan hoitomme aikataulu.

 

Miehen ja naisen välisestä erosta

Eilen alkuillasta kuulimme yhtäkkiä lämpöpattereista ison kolauksen, ikään kuin joku olisi kaatunut patterin päälle tai jotain huonekalua olisi työnnetty väkisin patteriin kiinni. Tämän jälkeen yläkerrasta kuului miehen huutama ”o-oooh”. Minä ajattelin heti että naapurissa tapellaan, joku on ehkä tunkeutunut yläkerran huoneistoon ja pahoinpitelee naapuria. Laitoin television äänettömälle ja rupesin kuuntelemaan tarkemmin. Mieheni naureskeli:  ”siellä vaan pannaan” ja laittoi television äänen takaisin päälle.

Puolenyön aikaan, kun menimme nukkumaan, käveltiin yläkerrassa edestakaisin. Meidän koko rakennuksessa on puulattiat, joten kävely kuuluu hyvin selvästi.  Isot raskaat askeleet kävelivät ees taas, ja vähän väliä laskettiin vettä hanasta. Rupesin miettimään että mitä jos naapurimme on tapettu, ja nyt siellä siivotaan jälkiä, rapun oveakin availtiin välillä. Tihrustin ovisilmästä ja ikkunasta nähdäkseni mahdollisen murhamiehen, kunnes mieheni tuli kysymään ”mitä HEMMETTIÄ sä koikkelehdit täällä pimeessä”. En edes kehdannut sanoa mitä tein, sanoin että tulin hakemaan keittiöstä vettä kun janotti. Mies meni takaisin sänkyyn, ja nukahti saman tien. Minä pällistelin vielä puoli tuntia valveilla kuunnellen tarkkaavaisena yläkerran kolinaa.

Minun monimutkaiset aivoni ovat ilmeisesti hyvin erilaiset kuin mieheni putkiaivot. Olen päätynyt siihen, että miehet ovat yksinkertaisempia kuin naiset, he ajattelevat asioita loogisemmin ja suoraviivaisemmin. Sama pätee lapsettomuuteen ja sen käsittelyyn.  Minä pohdin ja vatvon, pelkään ja itken, murehdin ja kadehdin. Mieheni ajattelee: ”perseestä, mutta ensi kerralla sitten”. Hän ei mieti lapsettomuutta jatkuvasti, hän miettii työasioita työpaikalla ja keskittyy täysillä jalkapallo-otteluun. Minä taas kiinnitän työpaikallakin huomiota raskaana oleviin kollegoihin, ja tuntuu että televisiossa ei paljon muuta näytetäkään kuin perheitä ja vauvoja.

En silti sano että miehillä olisi automaattisesti sen helpompaa, kyllähän minä tiedän että hän kärsii ja itkeekin välillä. Mutta voi kuinka toivonkaan että edes välillä osaisin heittää aivoni narikkaan ja unohtaa koko perhanan lapsettomuuden!

Pysäkille jäänyt

Meille lapsettomille on usein kova paikka, kun lähipiirissä ilmoitetaan raskausuutisista. Toisten puolesta voi olla vaikea iloita täysin rinnoin, kun jokainen raskausuutinen muistuttaa niin julmalla tavalla siitä omasta tyhjästä sylistä. Elämän epäreiluudesta ja omista pettymyksistä.

Uutisia tulee joka suunnasta. Käyn harvoin Facebookissa, mutta lähes joka kerta siellä käydessäni on jollain statuksena ”viikkoja kasassa 12+0” tai ”kohta pienen prinsessan äiti”. Kerran erehdyin onnittelemaan vanhaa työkaveriani tulevasta vauvasta, johon hän vastasi kirjoittamalla minun ”wall:illeni” että ”kiitos vaan onnitteluista, milloinkas on teidän vuoro???”.

Joillain on jo kakkoskierros menossa, ja eräs esikoistaan odottava pari ei edes vielä seurustellut kun me pari vuotta sitten rupesimme yrittämään perheenlisäystä. Raskautumisessa ei ole minkäänlaista jonokulttuuria, ja välillä en tiedä edes että seisonko edes oikeassa jonossa. Siitä plussasta kun ei ole mitään takuuta hoidoista huolimatta, saatika sitten loppuun asti menevästä raskaudesta. Yli 70% klinikallamme käyvistä pareista saa lopulta toivomansa lopputuloksen, mutta miksi luottaisin tilastoihin kun ne ovat jo ennenkin olleet meitä vastaan?

Olen ollut valmis äidiksi jo monta vuotta – ennen kuin rupesimme yrittämään odotin sitä että mieheni kypsyisi ajatukseen. Elämäni junnaa paikallaan, vaikka olisin valmis ottamaan askeleen eteenpäin. Henkisesti olen ollut siis jo raskaana monta vuotta! Ja samaan aikaan lähipiirissäni jätetään pillerit pois, ja -poks – 9 kuukauden päästä puhelimeeni tulee tekstiviesti jossa kerrotaan pienen pulleron strategiset mitat.

Mutta minkäs sille teet? Ei tässä voi muuta kuin odottaa, kärvistellä ja valmistautua henkisesti uusiin raskausuutisiin. Kyllähän niihin on jo ruvennut tottumaan.

Perhe on pahin

Olimme taas viikonlopun vietossa anoppilassa. Meitä oli siellä suurempi konkkaronkka, anopin ”iloksi”. Mieheni veli on perheineen siellä joka toinen viikonloppu, koska hänellä on edellisestä suhteesta lapsi, joka asuu lähempänä anoppilaa. Joten heidän on kätevämpi majoittautua anoppilaan sen sijaan että ajaisivat 350 kilometria per suunta hakemaan lapsen omaan kotiinsa, ja saman verran palauttaessa lapsen sunnuntaisin. Heidän on tosin tarkoitus mennä käräjille lapsen äidin kanssa saadakseen sovittua toisen järjestelyn, koska tilanne on erittäin rasittava appivanhemmilleni. Joka toinen viikonloppu nelihenkinen perhe kylässä -lapset herättävät koko talon huutamalla jo aamuvarhain, leikkivät riehakkaasti ja koko perhettä pitää tietysti syöttää ja passata.

No, tähän perheeseen on tulossa uusi tulokas kuukauden päästä, mieheni veljen tyttöystävä odottaa poikaa, parin ensimmäistä yhteistä lasta. Hän valittaa jatkuvasti mahasta johtuvasta kömpelyydestä, turvonneista elefanttijaloistaan ja siitä että häntä väsyttää kun ei voinut nukkua kun vauva potkii. Ja kun hän oli käynyt H&M:ssä, kehtasi sanoa vielä jälkeenpäin että  ”epäreilua ja ilkeetä kun täytyy katsella niitä iiiiihania tyttöjen vaaleenpunaisia lastenvaatteita, eikä saa ostaa yhtään”. Niinpä, onpa epäreilua, voi raukkaa. Jösses.

Tätä konkkaronkkaa katsoessani en voi ajatella muuta kuin miten elämä onkaan epäreilua. Miksei äitiyttä voida ”ansaita” läpäisemällä näin kasvatat lapsesi-kurssin sen sijaan että mieheni veljen tyttöystävän kaltaiset ihmiset raskautuvat sormia napsauttamalla?

Ihmettelet varmaan että miten niin hänen ”kaltaiset”. Olen valittanut hänen lastenkasvatuksestaan ennemminkin, mutta valitanpa taas kerran. Tyttöystävän poika hänen edellisestä suhteestaan, nimeltään A, on mahdoton pikku hirviö. Eikä ihme, hänelle tiuskitaan ja huudetaan, ja poika saa aina tahtonsa läpi. A ei suostunut menemään nukkumaan kl 22.30 perjantai-iltana (viisivuotias!!!), ja mieheni veli (siis isäpuoli) yritti ”pakottaa” raahaamalla sänkyyn kun sanominen ei auttanut.  A huutaa ”päästä irti, sä oot tyhmä”, johon mieheni veli menee lapsen tasolle ja sanoo ”hei sä et puhu mulle noin, ymmärrätkö” pitäen edelleen käsivarresta kiinni. A:n äiti purkaa tilanteen sanomalla väsyneenä ”Kulta anna A:n olla”. Ja poika jatkaa valvomista.

A jatkoi mahdotonta käyttäytymistään myös lauantaina. Rupattelin hänen äitinsä kanssa, ja sanoin että olenpa nähnyt Nanny SOS-ohjelmassa hurjempaakin, siellä oli joku tyttö joka huusi aina suuttuessaan äidilleen ”I dont love you mummy, i hate you! I only love daddy”, johon tämä tyttöystävä sanoi ”niin A sanoo kans joskus kun se on vihainen, ettei se rakasta mua. Mä sanon vaan sille takas että jaahas, en mäkään rakasta sua,mutta silti sun täytyy tehdä niin miten sanon”. Niinpä, tämä äiti joka sanoo lapselleen ettei rakasta häntä -vaikkei sitä tarkoitakaan -saa kuukauden päästä uuden lapsen.

On sanomattakin selvää että A voi pahoin, ja hän käyttäytyy niin huonosti että minulla, miehelläni ja jopa appivanhemmillanikin menee hermot häneen. Tai enemmänkin siihen miten huonosti häntä kasvatetaan. A on suurimman osan ajasta vihainen ja kiukuttelee. Hänellä on sellanen ”lällälllää, sä et saa olla mukana” -vaihe päällä, ja hän sanoo todella ilkeitä juttuja muille ilman että hänen äitinsä tai isäpuolensa puuttuisi siihen sen kummemmin. A sanoi esimerkiksi serkulleen ”SÄ et saa leikkiä meidän kanssa” tai ”lälllällää, sulla ei oo playstationia, mulla onkin, ja sä et saa pelata sitä”.  Häntä ei huvita mennä pihalle leikkimään koska ”siellä on kylmä”, ja hän ei suostu laittamaan mitään muuta kuin Nutellaa leivän päälle aamuisin.

Voisin jatkaa listaa loputtomiin, ja kyse on edelleen ainoastaan viikonlopun tapahtumista. Voisin kertoa siitä, kuinka A sai äidiltään luvan napostella hedelmiä puoli tuntia ennen anopin laittamaa lounasta. Tai siitä kuinka miehen veljen tyttöystävä naureskelee kovaan ääneen että A puhuu joskus ”sählämikieltä” (en osaa kääntään sanaa ”perker” paremmin kuin sählämi, mutta se on todella ruma ja rasistinen sana tanskaksi) kun A leikkii lastentarhassa maahanmuuttajien lapsien kanssa. Hänen ei todellakaan tarvitsisi oppia tuollaisia sanoja, varsinkaan äidiltään.  

Että tällaista tällä kertaa. Ja jep, kyse on samoista ihmisistä jotka eivät millään meinanneet ymmärtää miksi meille pitäisi ostaa joululahjoja, kun kerran ”vaan lapsille ostetaan”.

Kootut selitykset työpaikalla

 

Minulla on täsmälleen sama ongelma kuin Sydänjäällä. En tiedä mitä sanoisin poissaoloistani hoidon yhteydessä työpaikalla. Itse asiassa olen vaihtamassa uuteen työtehtävään helmikuun alusta, enkä ole halunnut kertoa hoidoistani tälle uudelle pomolle. En, vaikka hän onkin naispuolinen ja vaikuttaa mukavalta.

 

Punktion ja alkionsiirron yhteydessä tulee väkisinkin ainakin 3 päivää poissaoloa (viimeksi kesti kolmisen päivää että kipu helpotti) –ne menevät jonkun flunssaviruksen piikkiin. Minulla olisi lomapäiviä jäljellä, mutta en kehtaa pyytää heti alkajaisiksi lomaa. Ja jos juuri ne päivät eivät kävisikään, olisi vähintäänkin noloa ja epäilyttävää sairastua juuri niinä päivinä.

 

Enemmän ongelmia tuottanevat ne lukuiset skannaukset, jotka vaativat noin 3 tunnin poissaolon keskellä työpäivää. Olisiko jollain hyviä ideoita pieniin valkoisiin valheisiin?

 

Olen itse miettinyt seuraavia:

 

–          Hammaslääkäri

–          Papa-seulonta

–          Menen mieheni tueksi johonkin hänen ”vaivaan” sairaalaan

–          Minulle toimitetaan tilaamani pesukone

–          Asunnossa tehdään joku kuntotarkastus

 

 

Minäkö onnekas?

Maailma on julma ja epäreilu paikka. Olen juuri kyynelehtinyt lukiessani Mansikkamaidon blogia, ja toivon hänelle voimaa ja jaksamista, kun hänen pieni vauvanalkunsa on mennyt enkeliksi taivaalle.

Olen monta kertaa miettinyt miten minä pelkäisinkään jos tulisin raskaaksi. Jos kaipuu ja ikävä on jo nyt niin suurta, vaikka en niitä kahta viivaa ole ikinä nähnytkään, niin miten kestäisin sen menetyksen jos se kaikista suurin onni otettaisiin minulta pois? Kaipa sen kestäisi, kaipa niitä voimia jostain löytäisi. Niin minä löydän nytkin, kun elämä potkii päähän.

Olen toivonut tulevani raskaaksi viimeiset pari vuotta, ja näiden vuosien aikana on tullut vuodatettua monta kyyneltä. Joskus ajattelen että he, jotka ovat saaneet olla edes hetken raskaana, ovat onnekkaita, koska he ovat edes hetken saaneet kokea sen kaikista suuren onnen. Ja he ovat ”oppineet” että he voivat tulla raskaaksi. Toisaalta, he ovat varmasti kokeneet niin suuren surun ettei sitä edes voi verrata minun tuskaani. Minulta ei ole viety mitään pois, paitsi toivoa, kun olen epäonnistunut hoidoissani.

En oikein tiedä kuinka uskonnollinen olen, en tiedä olenko vihainen yläkerran herralle enkä ole varma mihin uskon, mutta liikutuin seuraavasta tarinasta jonka löysin Positiivareiden värssyparkista.

Eräänä yönä näin unta,
että kuljin meren rannalla Herran kanssa.

Taivaalla välkehti kuvia elämästäni.
Huomasin, että niissä kaikissa
oli jalanjälkiä hiekassa.

Joskus jälkiä oli kahdet, joskus vain yhdet.
Elämäni vaikeissa kohdissa näin
vain yhdet jalanjäljet ja sanoin:
”Herra, sinä lupasit kulkea aina kanssani.
Mikset sinä ollut rinnallani,
kun tarvitsin sinua kipeimmin?”

Herra vastasi: ”Niissä kohdissa,
joissa olet nähnyt vain yhdet jalanjäljet,
lapseni, minä kannoin sinua.”

Muita haaveita

En jaksa ajatella koko lapsettomuutta, tuntuu tällä hetkellä siltä että minulla ei ole mitään sanottavaa. Olen edelleen tauolla hoidoista klinikan ruuhkan vuoksi, ja ehkä onkin parempi että saisin keskityttyä vähän muihinkin juttuihin.

Olemme käyneet katselemassa mieheni kanssa rivitaloasunoja. Haaveilemme omasta pienestä pihasta, ylimääräisestä konttori (tulevasta lasten-) huoneesta, ja omasta rauhasta. Siitä että voisin kasvattaa kurkkuja ja tomaatteja pienessä kasvihuoneessa (vaikka tapan jo kaikki ikkunalla olevat huonekasvitkin) ja siitä että voisimme remontoida tulevan pesämme ”meidän näköiseksi”. Olemme jo aika rakastuneet yhteen rivarinpätkään, mutta emme uskalla ostaa vielä. Hinnat tippunevat vielä pari vuotta, joten kannattaa ilmeisesti odottaa vielä jonkin aikaa.

Odotan innokkaana sitä että pääsen aloittamaan uudessa työtehtävässäni helmikuussa. Tapaan huomenna jälleen tulevan pomoni, ja suunnittelemme minun introkuukautta työssä. En vieläkään tiedä milloin sanoisin tulevista hoidoista hänelle –ehkä seuraava hoito menee ”flunssan” piikkiin. Minua jotenkin hävettää kertoa, kun en kertonut asiasta työhaastattelussa.

Haaveilen uusista harrastuksesta ja aktiivisemmasta elämästä. Tuntuu että viimeiset puoli vuotta olen töiden lisäksi märehtinyt sohvalla joka ilta. Syönyt karkkia, lihonut ja möllöttänyt televisiota ilta toisensa jälkeen. Haaveilen siitä että saan raahattua itseni kuntosalille, ja ajattelin ruveta laulamaan kuorossa.

Nyt on vaihteeksi sellainen olo että kyllä tämä tästä. Kyllä me tästä lapsettomuudesta selviämme jollain tavalla, en vaan tiedä miten tai milloin.